Coldplayn kaveri ei säväytä omillaan
Jon Hopkins on uinut ambient-electronican syvissä vesissä lähemmäs vuosikymmenen, mutta moni törmäsi hänen nimeensä ensimmäisen kerran vasta Coldplayn Viva la Vida… -levyn yhteydessä. Hopkins oli yksi Viva la Vidan tuottajista, ja Coldplay käytti hänen Light Through the Veins -kappalettaan sekä levyn avausraidan Life in Technicolorin että päätösraidan Death and All His Friendsin rakennusaineina. Light Through the Veins on yhdeksänminuuttinen elektroballadi, joka muodostaa myös Insidesin sydämen. Kaunis kappale on ehdottomasti parasta, jota Hopkinsin kolmannella albumilla on tarjottavanaan.
Hopkins luo lämpimiä ja pehmeitä äänimaisemia, joita on kiva unohtua kuuntelemaan, vaikkei niissä mitään kuultavaa olisikaan. Insides tallaa turvallista aikuiselectronican keskitietä. Se, että Hopkins vääntää namikkaa ja saa rytmiloopit rutisemaan kuin Burialilla tai Boards of Canadalla, ei tarkoita, että musiikissa olisi rosoa.
Levyn avaava The Wider Sun humisee brianenomaisen hengellisesti, mutta täysverisen ambient-albumin tekemiseen Hopkinsin pokka ei ole riittänyt. Siksi saamme kuulla laimennettuja tulkintoja nojatuoli-electronican eri mikrogenreistä viime vuosikymmenen ajalta.