Hykerryttävä konsepti kompastuu tylsään toteutukseen.
”And now this possession / becomes my one obsession / Adrift in illusion / I’m sent into confusion.”
Sanotaan se nyt heti kärkeen: Onhan tämä ihan järjetön paketti.
”I am Nostradamus / do you believe?”. No en kyllä juu, Rob. Silti, kaikessa järjettömyydessään, Judas Priestin Nostradamus on jo niin pitkällä Spinal Tapin viitoittamalla tiellä, että se on myös yksi vuoden viihdyttävimmistä julkaisuista.
Siis noin niin kuin ideana. Toteutus on vähän niin ja näin. Edellinen studiolevy, Rob Halfordin paluuta merkinnyt Angel of Retribution (2005), päättyi yli 13-minuuttiseen eepokseen Lochness. Ilmeisesti sama vaihde on jäänyt päälle, sillä nyt mennään jo rock-oopperan puolella.
On välisoittoja, hiljaisia kohtia ja eeppisiä nostatuksia. Laulaapa Rob jopa italiaakin kappaleessa Pestilence & Plague.
Levy alkaa rivakasti Prophecyn ja Revelationsin lyödessä kehiin Downingin
ja Tiptonin sparrausta, ja kakkoslevyn Shadows in the Flame / Visions on aivan klassikkotason ”nyrkit ilmaan” -sävellys. Silti: Nostradamus on aivan katastrofaalisen liian pitkä, paikoitellen kuolettavan ikävystyttävää keskitempoista setämetallia eikä missään vaiheessa tarpeeksi räävitön.
Judas Priest on parhaimmillaan ollessaan äänekäs ja brutaali, ei syntetisoitujen kitaroiden maalaillessa taustoja. Tietenkin aiheena myös Nostradamus on lähinnä koominen, eikä Halford saa hahmosta irti oikeastaan mitään muuta kuin ne kaikkein kuluneimmat kliseet.
Tahatonta komiikkaa syntyy myös siitä, miten kirjamuodossa painetun vihkosen viimeisellä sivulla seisoo Leonardon Vitruviaan miehen henkinen mieshahmo, jonka jalkovälissä paistaa aurinkokunnan keskipiste, eli aurinko. Rob?