Uutta ja vanhaa Nurmiota englannin kielelle juurevoitettuna.
Ihastuttavaa. Tuomarin ja Markku Hillilän duo tuo mieleen jotain roisimman vaiheen Tom Waitsin ja Robert Johnsonin legendaarisen 30-lukubluesin välimaastoon sijoittuvaa. Raakaa, alkukantaisen roisia ja ennen kaikkea aitoa ilmaisua niin syvältä maan povesta, että sinne eivät perinteiset rootsitkaan ulotu.
Äänityksiä on tehty molempien herrojen autotalleissa, ilmeisestikin öljylampun valossa. Tuotteen riittävän sähköisyyden on taannut kolmantena tallennusympäristönä käytetty 22-Pistepirkon studio.
Olisi vähättelyä sanoa, että asennenupit ovat kaakossa. Väli-ilmansuuntia enemmän tulee mieleen etelänapamanner. Kaikki turha on riisuttu ja kaikki olennainen solmittu nippusiteillä äärimmäisen tiukkaan pakettiin. Soolokeikoilta tuttu, omin käsin kasattu laatikkokitara rämisee juuri niin luolakotoisalla soundilla, että nerokkaimmatkin studiokikkailijat kalpenevat haamuiksi.
Näin rujon materiaalin kaupallinen potentiaali löytynee suuren maailman marginaaleista, ei modernin city-Suomen sisältä.