Enemmän samaa lahjakkaalta, mutta mukavuudenhaluiselta kanadalaiskaksikolta
Kun Junior Boys viisi vuotta sitten nousi pinnalle Last Exit -debyyttialbuminsa myötä, yhtyettä kuvailtiin yhdistelmäksi Prefab Sproutia ja Timbalandia.
Kuvauksessa oli itua, vaikka kanadalaiskaksikon hienostuneesta elektropopista puuttuivatkin Prefab Sproutin ja Timbalandin musiikin silmiinpistävimmät piirteet, edellisen melodinen briljanssi ja jälkimmäisen tuotannollinen anarkia.
Junior Boysin hillitty, digitaalisella tarkkuudella sykkivä pop kuulosti jopa tapauksessa uudelta ja raikkaalta. Kritiikki ylisti Last Exitiä, ja jossain määrin levyn myikin.
Toisella albumillaan So This Is Goodbye (2007) Jeremy Greenspan ja Matt Didemus tyytyivät hiomaan tyyliään. Albumi oli kuin päivitetty ja parannettu versio edeltäjästään ja sisälsi nimikappaleessa yhtyeen uran toistaiseksi hienoimman kappaleen.
Begone Dull Care on napakka, yhtenäinen ja kaikin puolin onnistunut kokonaisuus, mutta sitä on mahdoton olla pitämättä pettymyksenä. Ei kahta ilman kolmatta, tuntuu Junior Boys ajattelevan. Tätä herkkua on nimittäin maisteltu aikaisemminkin. Itsensä toistaminen ei tietenkään ole rikos, mutta Junior Boysin se on kuljettanut yhden tien loppuun. Yhtyeen musiikki pelaa niin pienillä nyansseilla, että kaikki ainekset on kolmanteen albumiin mennessä maisteltu, haisteltu ja muussattu kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Kyse on kuitenkin hyvästä levystä ja tutusta ja turvallisesta, menneiden vuosikymmenten sinisilmäpoppareilta, kuten Scritti Polittilta ja Hall & Oatesilta, ja Giorgio Moroderin kaltaisilta elektropioneereilta ammentavasta, mutta 2000-luvulle päivitetystä Junior Boys -soundista.
Junior Boysissa on myös jotain hyvin pohjoismaista. Aikalaissartisteista Begone Dull Caren Work-kappale tuokin mieleen Lindstrøm kuulaan ”nordic housen”
ja Bits and Pieces puolestaan Erlend Øyen analogisen nostalgiapopin.
Begone Dull Carella on vain kahdeksan kappaletta, mutta ne kaikki ansaitsevat paikkansa. Mukavuudenhaluisesta massasta nousevat esiin Art of Noisen äänikollaaseille kumartava avausraita Parallel Lines, Goldfrappin elektrofolkia muistuttava Dull to Pause sekä jousisovituksellaan yllättävä The Animator.