Laadukasta Lynch-poppia
Karoshi Loversin kakkosalbumia kuunnellessa tulee samanlainen olo kuin muinoin System of a Downin Violent Pornographya popittaessa: pää nytkyy ekstaattisesti ja nyrkki takoo ilmaa, mutta samalla jossain mielen syövereissä nousee kysymys, että mitä helvettiä tässä biisissä oikein lauletaan.
Jos Karoshi Lovers on Death Popia äänittäessä ottanut tavoitteekseen pahaa-aavistamattoman kuulijan hämmentämisen, levy on täysosuma. Äänimaailma liikkuu Blurista Pet Shop Boysin kautta aina PJ Harveyyn asti pahemmin horjahtelematta. Sitä tukevat lyriikat, joiden laatu liikkuu itsetarkoituksellisen naiivista oivaltavaan.
Parhaina hetkinään levy kävisi sellaisenaan David Lynchin leffan ääniraidasta. Muutama ässäbiisi, kuten Snow in New York, LTWWTD ja Carbon, eivät kuitenkaan riitä nostamaan Death Popia vuoden parhaiden kotimaisten kategoriaan. Huippujen ja aallonpohjien välinen ero jää turhan suureksi. Lisäksi kokonaisuus maistuu työnäytteeltä, ikään kuin levy pystyisi antamaan vain rajatun kuvan Karoshi Loverin live-energiasta. Pienen piirin indie-suosio irronnee tällä suorituksella vaivatta.