Läpeensä laadukas, mutta liian varman päälle tehty debyytti
Kirkas ja luonnonläheinen soundi, stemmalaulut, sekä akustiset kitarat yhdistettynä heleään folkpop-ilmaisuun. Muun muassa Fleet Foxesin lisäksi nämä määreet käyvät yksi yhteen kotimaiseen, trubaduuri John McGregorin sekä Mikael ja Tuomas Hakkaraisen muodostamaan Kaspariin.
Bändin sointi on yllättävän lähellä McGregorin soolotuotantoa. Ainoastaan laulukieli on vaihtunut englanniksi. Levyn ilmavan äänimaailman takaa löytyy tuottaja Malcolm Burn, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Bob Dylanin ja Emmylou Harriksen kanssa.
Kiireettömästi helmeilevät kitarat, hienovaraiset stemmat sekä McGregorin hauras ääni saavat levyn kuulostamaan poikkeuksellisen miellyttävältä passiivisessa kuuntelussa. Syvempi keskittyminen paljastaa kuitenkin, että terävin särmä puuttuu.
Kauneudestaan huolimatta bändin soundi on tätä nykyä turhan käytetty, eikä kappalemateriaali riitä nostamaan Kasparia kollegoidensa yläpuolelle. Kuulija jää odottamaan kappale toisensa jälkeen edes yhtä tajunnanräjäyttävää, välittömästi rakastettavaa biisihelmeä.
Lähimmäs mestarillisuutta nousevat herkkä Space Between Us ja avausbiisi Down the Hill, jonka polveilevaa mahtipontisuutta olisi suonut kuulevansa useamminkin levyn mittaan. Onnistunutta vaihtelua on myös Hundred Yearsin väliosassa, jossa kuullaan ripaus Plain Riden suobluesia.
Myös Phoenix ja My Only Cage ovat sävellyksinä levyn kärkipäätä, mutta ne eivät kuitenkaan tarjoa mitään uutta akustisen kaunopopin ystäville.
Kokonaisuutena levyä vaivaa lievä tasapaksuus. Kasparilta olisi odottanut enemmän uskallusta rikkoa perinteisiä folkpop-kaavoja. Nyt albumi on kuin valmiin muotin läpi tehty laatutuote, josta tietää täysin mitä on luvassa. Yllätyksille ei jää sijaa, ja samaan äänimaailmaan nojaavat kappaleet ovat lopulta turhan samankaltaisia.
Kasparin keskeisin vahvuus piilee siinä, että levyä on erittäin helppo kuunnella kerta toisensa jälkeen arkisten askareiden lomassa. Siitä huolimatta kokonaisuus jättää jälkeensä hienoisen pettymyksen, sillä McGregorin lauluntekijänkyvyt tuntien albumin olisi voinut odottaa olevan paljon lumoavampi.