Paluu vaisuudesta.
Kentin uutta albumia edelsi jonkinlainen kriisi. Ruotsin suurin rock-yhtye oli saavuttanut suppealla markkina-alueellaan kaiken mahdollisen, eikä reviirin laajentaminen kansainvälisempiin ympyröihin tuntunut enää kaiken vaivannäön arvoiselta. Musiikintekemisen puisevuutta ja leipiintymistä välttääkseen olisi keksittävä uusia kujeita.
Otteen herpaantumista oli havaittavissa jo B-sidor-harvinaisuuskokoelman aikaisilla hengettömillä keikoilla. Niitä seurannut Vapen & ammunition oli jo sellainen pohjanoteeraus, että allekirjoittanut menetti mielenkiinnon aiemmin arvostamaansa yhtyeeseen. Jopa siinä määrin, että Kentin edellinen albumi, Du & jag döden, on lojunut levyhyllyssäni korkkaamatta sen ilmestymisestä saakka. Odotukset uudelle levylle eivät olleet siis kovinkaan mainittavat.
Mutta sitten alkoi tapahtua. Harri Mänty jätti leikin kesken ja erosi bändistä. Yhtye löysi koneet. Basisti Martin Sköld astui Joakim Bergin valtakuntaan ja osallistui vahvasti uusien kappaleiden tekoon. Onhan se komeaa, kun instituutioksi paisunut orkesteri keksii seitsemännelle albumilleen uuden tavan tehdä musiikkia. Kent onnistui luovimaan kuiville pulmallisesta tilanteesta ja nyt puhaltavat uudet tuulet.
Sävellyksissä on edelleen Kentille ominaista haikeutta ja mahtipontisuutta ja paikoitellen hyvinkin vetäviä kertosäesummauksia. Äänimaailman muutos on kuitenkin hieman kaksipiippuinen juttu, sillä kovasti 90-lukuinen konemaailma ei ole täysin onnistunut viritelmä. Paikoitellen tökeröistä koneistuksista jää halpa vaikutelma. Tässä ollaan kuitenkin lähempänä Neljää ruusua kuin Depeche Modea, valitettavasti.
Ensisingleksi valittu Ingenting on kuitenkin helppo pelinavaus, ja menevämmät rockpalat, kuten Våga vara rädd ja Generation ex, hyppyyttävät
varmasti keikkayleisöjä vielä pitkään.
Kentillä on yhä tallella taito pitää ilmavampien kappaleittensa jännitettä yllä tarvittaessa lähemmäs kymmentä kuin viittä minuuttia. Ensammast i Sverige on komea lopetus uusia uria etsivälle mutta paikoitellen hieman ontuvalle levylle.