Kiilan lumo säilyy, vaikka musiikki muuttuu
Kiilan kahdeksan vuoden takainen Heartcore-albumi on yhä yksi ehdottomista suosikeistani Fonal Recordsin tuotannossa. Sen perusteella en tosin uskaltanut odottaa bändin kolmannelta albumilta yhtään mitään.
Heartcoren ihastuttavan leikkaa–liimaa-avantpopin yhteys nyky-Kiilaan on lähinnä henkinen. Tuota tuota -levyllä soi akustinen folk, jonka eteen sopivat kappaleesta riippuen erilaiset liitteen, kuten pakanallinen, suomalaiskansallinen, meditatiivinen tai progressiivinen.
Vuosien saatossa Kiila on paisunut duosta määrittelemättämän kokoiseksi kollektiiviksi. Tuota tuota soikin häilyvänä, väljänä ja varmasti luonnonmukaisena. Lumoavimmillaan Kiila on levyn Viisi hirvasta -avauskappaleessa. Kitaranäppäilyt, jouhikko ja erilaiset killuttimet luovat rauhoittavat äänimaiseman, johon yhden soinnun ympärillä kieppuva stemmalaulu uppoaa kuin Kontio-saapas sammalmättääseen. Humalluttaviin sfääreihin kohoaa myös Pöllötulkin mietteet -droneintrumentaali free-sooloineen.
Täydellinen levy Tuota tuota ei kuitenkaan ole – ei sillä, että se yrittäisikään. Esimerkiksi Portaissa-kappaleen puhti ei riitä millään lähes yhdeksään minuuttiin. Levyn suurin yllätys
tavanomaisuudessaan on kuitenkin Kevätlaulu, joka kuulostaa tekstiä ja laulusuoritusta myöten erehdyttävästi Korppi-ajan Liekiltä.