Murisevien lampaiden soittoklinikka
Kolme vuotta sitten julkaistu Sacrament tuntui lupaavan liikoja. Uutta levyä kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka suureen suosioon Lamb of God on noussut. Kolmen idean varastolla levyt alkavat toistaa itseään liian sukkelasti.
Jumal-lampaitten soittotaito on nykystandardien mukaisesti viimeiseen asti hiottua. Bändin tavaramerkki, rumpali Chris Adlerin kannuttelu, on entistä ehompaa. Se on kellontarkkaa touhua, jossa kellot kilahtelevat ja splässit sihahtelevat. Wrath, bändin viides albumi, on kuitenkin Richmondin murisevilta lampailta kumman munaton levy.
Jos Lamb of Godin ura olisi edennyt esikuvansa Megadethin mukaan, Wrathin kuuluisi olla heidän Countdown to Extinctioninsa. Sen sijaan bändi revittelee paikallaan kuin työkyvyttömyyseläkkeelle väistynyt nyky-Metallica ikään. Ikävä mielikuva, sillä hyvän keiton ainekset olisivat valmiina jalostettavaksi. Nyt tällä ”groove metal” -soittoklinikalla roiskitaan liian likelle tuhansia muita teknisyydellään brassailevia Pantera-modifikaattoreita.