Klaxons potenssiin neljä.
Tiesin heti haluavani kuulla tämän levyn, kun eräs kollegani kuvaili sitä näin: ”Kauheata musiikkia. Voi olla, että aika oli väärä, sillä yritin samalla pelata Blokusta poikieni kanssa. Viisi kappaletta kesti ennen kuin koko huusholli oli hermoromahduksen partaalla. Jokaiseen kappaleeseen on tungettu kaikki mahdollinen ja lajityypistä toiseen siirrytään vailla logiikkaa ja mahdollisimman meluisasti.”
On vaikea kuvailla millaista musiikkia Late of the Pier tekee, mutta missään tapauksessa se ei ole mitään ”aikuiseen makuun”. Bändiin verrattuna esimerkiksi Klaxons on silkkaa paulihanhiniemeä.
Kuulen levyllä paljon ideoita, mutta en juurikaan ajatusta. Nuoren brittikvartetin sumea ADHD-logiikka tekeekin heidän musiikistaan laadullisesti sattumanvaraista. Reilu siivu Fantasy Black Channelista on täyttä roskaa, mutta parhaassa kolmannessa rytisee ja lujaa.
Pikkuhitti Heartbeat on levyn muotovalio, vaikkei mikään Golden Skans olekaan. Myös jyräävä VW tekee vaikutuksen torvien tukemalla myllerryksellään. Lopussa, juuri kun kuulijan korvat alkavat mennä hapoille, Late of the Pier hieman rauhoittuu ja tarjoilee terhakan Mad Dogs and Englishmenin sekä Gary Numanille kumartavan Bathroom Gurglen. Hyvä.