Sielua ilman sähköä.
Jamie Lidellin, 34, edellinen albumi Multiply (2005) oli yksi julkaisuvuotensa hienoimpia äänitteitä. Berliiniläistynyt britti sekoitti elektronista hälyä, avantgarde-hupsuttelua ja perinnetietoista soulia ällistyttävällä tavalla sekä onnistui tekemään albumin, jollaisesta Beck on kaikki nämä vuodet haaveillut.
Hamuaako Lidell sitten ystävänsä Feistin vanavedessä valtavirtaan vai mitä, mutta Jimiltä hän on karsinut kaikki ne elementit, joiden takia Multiply – niin erinomainen albumi kuin onkin – oli aina tuomittu jäämään marginaaliyleisön herkuksi.
On melkoinen järkytys kuulla tämän ”soulin Aphex Twinin” rallattelevan pikkusievää retrosoulia, jota yksikään Joss Stone -fani ei säikähtäisi.
Levyn mittaan Lidell ehtii kuulostaa Sly Stonelta, Marvin Gayelta, Al Greeniltä ja Stevie Wonderilta, muttei juuri itseltään. Figured Me Outissa on sentään hiukan tuotannollista särmää, mutta silti kappale tuo mieleen – Jamiroquain.
Jim ei ole millään muotoa huono levy, mutta mieluummin olisin nähnyt Lidellin pysyvän lestissään.