Lahjakkaan Lilyn kukintakausi jatkuu
Lily Allenin kesäinen debyytti Alright, Still (2006) oli verraton tuotos. Kiinnostava, soma ja särmikäs esikoinen oli kuin herkkutiskin ihanin leivos, jonka kermakuorrutusta oli käytetty pikkutunneilla tuhkakuppina. Nyt on odotetun seuraajan vuoro.
Levyn avaus on äärettömän vahva. Everyone's at It -kappaleen otsaan on tatuoitu jättifontilla määre ”hitti”. Singlebiisi The Fearin ja länkkärielementeillä pelailevan Not Fairin kanssa se muodostaa musertavan kolmen koplan, jonka edessä kuulija riisutaan välittömästi aseista.
Avauskolmikko todistaa myös Lilyn lyriikkakynän olevan yhä terässä. Jokaiseen albumin kappaleeseen mahtuu vähintäänkin muutama viileiä ja seksikäs oivallus. Se on paljon.
Omakohtaisesta otteesta ja ekshibitionisesta tendenssistään huolimatta Allen jättää elämänsä traagisimmat käänteet, kuten taannoisen keskenmenonsa, noteeraamatta kakkosalbumillaan ja keskittyy yhä hykerryttäviin, kepeisiin huomioihin nuoren naisen arjesta. Hän osaa naureskella niin pinnallisuudelleen kuin paino-ongelmilleenkin, mutta pysyttelee kaukana itsensä halventamisesta. Kehnoja petikavereita sen sijaan ei säästellä.
Loistostartin jälkeen koetaan muutama harmillinen notkahdus. Kun tyttömäisyyttään vaaliva Lily vaihtaa liian kepeälle kikatusvaihteelle, jälki on hetkittäin lapsellista ja ärsyttävää lallattelua, joka saattaa koetella hermoja – eivätkä kilkattavat leluinstrumentit varsinaisesti auta asiaa.
Albumin lopputahditkaan eivät vakuuta. He Wasn't There on koristeltu gramofonin elämyksellisellä ratinalla ja huolettomalla honky tonk -pianolla, mutta löysän kappaleen ruuveja olisi pitänyt kiristellä hartiavoimin, jotta lopputulos olisi priimalaatua.
Harmillisesta päätösluvusta huolimatta Lily onnistuu maalaamaan hymyn kuulijan huulille. It's Not Me, It's Not You on hullaannuttava ja huumorintajuinen pop-cocktail, jollaista Allenilta uskalsi toivoakin.