Hävyttömän kova debyyttialbumi ei peittele tunteita.
Pieni Marx Capital Records julkaisi brittiläisen Lostalonen debyyttialbumi Say No to the World julkaistiin Iso-Britanniassa jo vuonna 2006. Bändi ryhtyi kasvattamaan suosiota perinteisin keinoin keikkailemalla ja nykyaikaisin keinoin hankkimalla liudan innokkaita MySpace-ystäviä.
Kuviot lähtivät pikkuhiljaa kasvamaan, ja viime vuoden aikana bändi pääsi kiertämään Eurooppaa muun muassa My Chemical Romancen ja Paramoren kanssa.
LostAlonessa on kolme jäsentä, ja heillä kaikilla on mustat, hieman kampauksesta ylikasvaneet hiukset. Ulkonäön ja pateettisen nimen perusteella ei ole vaikea arvata, että LostAlone operoi niin sanotun emorockin kentällä.
My Chemical Romance on paitsi vertailukohta, myös ilmeinen esikuva. Yli 20-vuotiaan yleisön keskuudessa
nuoruuden kipupisteistä ammentavaa musiikkia on tavattu väheksyä, mutta pahanpuhujat unohtavat yhden seikan: teinituska on tunne siinä missä Nick Caven mursuviiksinen satiirituskakin.
Sävellysvastuun kantava kitaristi-laulaja Steve Battelle kertoo bändin biossa, että Blood Is Sharp -biisi syntyi, kun hän erosi tyttöystävästään ja matkusti junalla kauas pois. Tarina on niin angstinen että naurattaa, mutta kun itse biisi on aivan saatanan tarttuva ja vilpitön, biisin taustalla ei ole mitään merkitystä.
En tiedä, johtuuko se levyn rapeasta tuotannosta vai Battellen kireän kirkkaasta äänestä, mutta koko paketti kuulostaa todella tuoreelta, vaikkei LostAlonen musiikissa mitään vallankumouksellista olekaan.
Pisin levyn 13 biisistä on lähes kymmenminuuttinen Standing on the Ruins of a Beautiful Empire, jonka nimessä sana ”empire” viittaa tietenkin parisuhteeseen. Yksikään kappaleista ei ole huono tai turha. On mahtava kuunnella levyä, jolla tuoreen bändin valtava halu yhdistyy riittävän pitkäjänteiseen sävellystyöhön. Kaikki loksahtaa paikalleen. Biisit ovat äärimmäisen tarttuvia, soundit ovat enemmän kuin kohdallaan ja bändi on uskottava.
Viisi tähteä jää antamatta, koska Say No to the World ei kaikesta huolimatta pysty tarjoamaan mitään täysin unohtumatonta. Hävyttömän kova esikoislevy tämä kuitenkin on. Uskon, että tästä ryhmästä kuullaan vielä – ja paljon.