Jumala ja aseet pitävät meidät vahvoina
Vuosittaisina risteilyisäntinä kunnostautuneet etelän rockin veteraanit jatkavat perintönsä lypsämistä. Levyn tekoon on lähdetty valitettavan tutuista lähtökohdista.
Yhtyeen pitkäaikainen basisti Ean Evans ja alkuperäisjäsen pianisti Billy Powell menehtyivät alkuvuodesta; silti Powellin soittoa kuullaan usealla raidalla.
Arviokappaleen mukana tulleen saatekirjeen perusteella itkut on nyt itketty: ”The crying is over and now it’s time to rock”.
Albumi starttaa kelvollisesti rehvakkaalla Still Unbrokenilla, mutta jo toinen vesitetyltä etelän Van Halenilta kuulostava Simple Life aiheuttaa pahoinvointia.
Paikka paikoin kappaleissa on ideaa, mutta yleissointi kääntyy väkisinkin pöhöttyneeksi keskitien hardrockiksi, josta persoonallisuutta ja oivallusta saa lopulta etsiä täikammalla.
Lisäksi tekstit ovat arvolatautuneessa poliittisessa alleviivaavuudessaan ja kliseisyydessään silkkaa paskaa, vaikka huomioisikin, että amerikkalaiselle yleisölle tässä lauletaan. Voisi hienoa perintöä kauniimminkin vaalia, sillä 70-luvulla osin syyttä lyödyn umpimielisen punaniskabändin leiman voi nyt täysin perustellusti lätkäistä yhtyeen nimen yhteyteen.