Ruotsalaissällien retrorockaus ei onneksi loppunutkaan
Mando Diao vaikutti uuden Dance with Somebody -singlensä perusteella siirtyneen kliinisen tanssirockin maailmaan, mutta mitä vielä. Viitoslevyllään tämä ”Ruotsin Damn Seagulls” viihtyy edelleen karhean melodisen garage- ja soulrockin parissa kumarrellen vahvasti 60- ja 70-lukuisten brittiyhtyeiden suuntaan.
Kovasta keikkasukseesta Keski-Euroopassa nauttivan Mando Diaon biisintekotaito on parhaimmillaan huikeaa. Etenkin kertosäkeissä on tämän tästä poikkeuksellista ytyä. Lisäksi bändi ei pelkää risteillä eri tyylien välillä, vaikka perusraamit toki pysyvät ojennuksessa läpi levyn. Esimerkiksi hulppealla viulusovituksella koristeltu Gloria olisi hyvin voinut olla Tom Jonesin hittiralli 35 vuotta sitten.
Yhtyeen suurin vahvuus on kuitenkin Gustaf Norén, joka on rocklaulajana vähintään yhtä kova jätkä kuin Kings of Leonin Caleb Followill.
Mukaansatempaavalla albumilla on valitettavasti liikaa biisejä, kaikkiaan 13 plus känninen piilobiisi. Ytimekkäämpänä albumina Give Me Fire olisi kerrassaan räjähtävää sorttia. Nyt ei oikein tiedä, pamahtaako pommi vai jääkö se sittenkin suutariksi.