Lyyrisenrupinen voimannäyte.
Mando Diaon charmi on hämmentävän kestävää. Nuorekkaan innon päälle rakentanut ruotsalaisyhtye oli helposti miellettävissä yhden tai kahden levyn bändiksi, mutta ryhmä on vain parantanut juoksuaan.
Jossain vaiheessa garagepohjainen remellys vaatii lisämausteita, mistä olikin jo merkkejä edellisellä albumilla, Ode to Ochracylla. Never Seen the Light of Day on kuitenkin kunnollinen irtiotto, jossa bändin työläisromanttinen kiihkeys saa lyyrisiä folksävyjä.
Soundia muuttaa melkoisesti jousien vahva läsnäolo. Niiden vastapainona on edelleen rupinen kitara. Lisäksi läsnä on iso armada akustisia soittimia. Eipä siis ihme, että yhtye esiintyy oheisvihossa pelimanniorkesterina.
Selvää hittiä tästä ei oikein revitä, ellei renkutuksenomainen Gold sitten sellaiseksi osoittaudu, mutta kokonaisuus on tasavahva ja hallittu. Nimibiisi ja Train on Fire nousevat hitusen muita ylemmäs, ja niin tekee myös eeppinen vallankumouskuunnelma One Blood.
Päätöskappale Dalarna kuvaa hyvin uutta linjaa: tuskinpa aiemmilla levyillä olisi ollut instrumentaalia, jossa on vain sanatonta feminiiniä jazz-laulua.