”Walesin ylpeys tarjoilee hitikästä rockia, joka kunnioittaa yhtyeen uljasta menneisyyttä”, lupailee Tomi Nordlund arviossaan.
Teksti: Tomi Nordlund, kuva: Sony Music
Manic Street Preachers: Postcards from a Young Man
Sony
24-vuotiaan Manic Street Preachersin 41-vuotias basisti Nicky Wire on kova äijä uhoamaan. Mies ehti etukäteen hehkuttaa yhtyeen kymmenettä levyä albumiksi, joka kuulostaa kuin Van Halen soittaisi The Supremesiä. Myös isoista radiohiteistä on vaahdottu.
Maalailtiin etukäteen minkälaisia kuvia tahansa, Manics on yleensä aina oma tunnistettava itsensä. Toisaalta sekin on totta, että trion uusin levy on aina jollain tapaa vastareaktio edelliseen teokseen.
Reilu vuosi sitten ilmestynyt Journal for Plague Lovers oli yhtyeen kunnianosoitus vuonna 1995 kadonneelle ja vuonna 2008 kuolleeksi julistetulle Manics-kitaristi Richey Edwardsille. Yhtyeen punkjuuria vaalinut raskassoutuinen levy sisälsi pelkästään Edwardsin jälkeensä jättämiä tekstejä.
Nyt päiväkirjamaiset tilitykset ovat vaihtuneet Wiren kepeämmällä kädellä rustaamiin postikortteihin. Postcards From a Young Man on raikkainta, isointa ja iskevintä Manicsiä sitten harmillisen aliarvostetun Lifebloodin (2004).
Soundimaailmaansa konkarit lainailevat ainakin majesteettisesta Everything Must Go -levystään (1996) päälle vyöryvien jousien ja massiivisen yleissoinnin muodossa.
Yhtyeen 2000-luvun riippakiveksi muodostunut epätasaisuus pysyy. Albumin kuusi ensimmäistä kappaletta ovat komeita, mutta niiden jälkeen homma hyytyy peruspuuroksi.
Pirteästi paisutteleva It’s Not War (Just the End of Love) on selvää sukua kolmen vuoden takaiselle hitille Your Love Alone Is Not Enough. Nimikappaleessa on myös selvää hittiainesta, kun taas Some Kind of Nothingnessin suolana on Echo & The Bunnymen -solisti Ian McCullochin höngintä.
Viihdekulttuuria puivassa All We Make Is Entertainmentissa nokkamies James Dean Bradfieldin kitarointi lähestyy jo Thin Lizzyä. Ja jottei homma menisi turhan minimalistiseksi, on trio päättänyt hyödyntää myös gospelkuoroa.
”One last shot at mass communication”. Sitä uutuuslevy edustaa bändille itselleen. Punk-kellareiden ja stadionien välillä ahkeraan loikkinut Manics on ottanut jälleen happihypyn – luultavasti viimeistä kertaa.
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/10