Aimee ei pidä mistään v***n hymyilijöistä eikä anna itsekään isompaa aihetta iloon.
En liene ainoa, joka ihastui kertaheitolla Aimee Mannin tekemisiin vuosituhannen taitteessa. Bachelor No. 2 -albumi ja sen johdannaisena ilmestynyt Magnolia-soundtrack olivat kovaa kamaa.
Urapiikkinsä jälkeen losangelesilaisartisti on kuitenkin taantunut ja väsännyt kolme puuduttavahkoa albumia. Kaiken lisäksi yksi julkaisuista oli joululevy.
Mannin seitsemäs albumi @#%&*! Smilers laskettelee niin ikään loivaa alamäkeä. Pirteä avausraita Freeway lupailee paljon, mutta ennen pitkää vakavanaamainen blondi on jo langennut helmasyntiinsä eli laiskanpulskeaan keskitempojolkotteluun.
Mannin lakonisessa ilmaisussa ja harkituissa sovituksissa on tyyliä, mutta näin onttojen kappaleiden parissa puisevuus tulee pakollisena kylkiäisenä. Naisen odotushuoneisiin sopiva kaliforniapoppis on vähintään yhtä tasapaksua ja mitäänsanomatonta kuin miellyttävää.
Teksteissä pureudutaan yksittäisiin ihmiskohtaloihin, ja kuten levyn nimikin viittaa, tekopyhiin kestohymyilijöihin. Sanoissa on särmää, musiikissa ei.