Vallankumous on söpö.
Taivaskanavarotaatiossa muutama vuosi sitten taajaan viihtynyt Mattafix-duo on nyt julkaissut kakkosalbuminsa, ja matka kohti suloista unholaa on jo käynnissä.
Nasaalisoulia ja juustobiittejä tarjoava levy ei sinänsä ole mitenkään epäkelpo, vaikka pojat kuulostavatkin tytöiltä. Kitkarengasfeministit vaietkoon, vaikka väittämä lähentelee jo loukkausta koko naiskuntaa kohtaan.
Marlon Roudetten ja Preetesh Hirjin tuottama soundi on vain niin vähärasvaista, että kaamoksen vaivaama ihmiskyljys hikoilee häpeästä. Lyriikkatasolla maailmanparannusideologia on jopa häiritsevän falskia, vaikka London ja Soweto sopivatkin jollakin tasolla yhteen.
Kaiken keskinkertaisuutta on loppujen lopuksi miltei pakko rakastaa, sillä pesää tässä on lähdetty metsästämään, ja saalista on vuorenvarmasti saatukin. Nyt taitavat edessä olla laihemmat ajat. Jos Mattafixin kolmas levy aikanaan näkee päivänvalon täällä missä päivä ei paista, lupaan syödä kilon juustoa. Vähärasvaista totta kai.