Raikasta jenkkiläistä folkrockia.
Yhdysvaltalainen Matthew Ryan on ainakin kunnostautunut lauluntekijänä. Herran ensialbumi näki päivänvalon 1997, ja siitä lähtien materiaalia on siunaantunut melko lailla tahtia uusi vuosi, uusi albumi. Eikä sillä, Ryanin sävelkynän soisi mieluusti laulavan jatkossakin yhtä innokkaasti, niin mukavalta tämä yhdestoistakin albumi kuulostaa.
Biisit ovat raikkaita, ja oman säväyksensä lopputulokseen tuo se, että niitä ei ole juurikaan editoitu. Ensin treenattiin Ryanin autotallissa, ja sitten biisit kerralla nauhalle. Metodi on tuonut kappaleisiin kivassa suhteessa herkkyyttä, raakuutta ja akustista menoa.
Biisien tarinat ovat elävästä elämästä, eikä tarttumapinnasta ei ole pulaa. Päällimmäiseksi näissä folk-henkisissä rock-lauluissa nousee Ryanin karhea ääni. Se on juuri sopivan rosoinen, enempi karheus saattaisi jo kuulostaa siltä kuin mies olisi rääkynyt äänensä kadoksiin.