Hämeenlinnalaistrubaduuri kertoo, mistä Goodmanin lauluissa oikeasti on kyse.
Laulujen tulkitseminen tai “oikein“ ymmärtäminen on mielenkiintoinen asia. Halusiko esimerkiksi Timo Rautiainen, että Trio Niskalaukauksen Kova maa -biisistä tulisi kännisten teininatsien tunnusbiisi, vaikka vähänkin tarkemmin luettuna biisin sanoitus ei ole mikään leijonakorujen ylistyslaulu? Monen muun suomirockin kärkiartistin kappaleille on käynyt samoin, yleisimpänä esimerkkinä Hassisen Koneen Rappiolla, jota nuoriso hoilaa yhtä nuotilla, joka ei ollenkaan ymmärrä teoksen surumielistä sarkasmia.
Listaa voisi jatkaa esimerkiksi Leevi & the Leavingsin tai Eppu Normaalin teoksilla. Vaan voiko ketään syyttää laulun “väärästä“ tulkinnasta? Eivätkö artistit itsekin mielellään toistele, että kaikki saavat tulkita biisit niin kuin haluavat?
Monipuolisista projekteistaan tunnettu Matti Johannes Koivu on kuullut Irwin Goodmanin ja Vexi Salmen biiseissä jotain sellaista, mitä moni muu ei ole. Kun kuulin Koivun tulkinnan Ei tippa tapa -biisistä, Irwinin maailman syvempi kääntöpuoli avattiin eteeni.
Muistan, että olen nähnyt Irwinin kerran keikalla, Huittisissa autonäyttelyssä 1980-luvun puolivälissä. Huonokuntoisen näköinen kansantaiteilija hoilasi sielunsa kyllyydestä samaa biisiä, eikä paikalla olleelle yleisölle tullut varmaankaan muuta mieleen kuin se, että viinaa on hauska juoda. Mutta kun Matti Johannes Koivu tulkitsee teoksen, Irwinin tarinan lohduttomuus suorastaan iskee kasvoille.
Levyn pääpaino on Irwinin henkilökohtaisissa kappaleissa, joiden sanoituksista vastaavat Vexi Salmi ja Kassu Halonen, mutta jotka silti kertovat niin paljon säveltäjästään. Vaikka Irwinin biiseissä on aina lohduttomuuden lisäksi kuulunut elämänilo, Koivu on tulkinnut moisen puolen musiikista lähes kokonaan piiloon. Herääkin epäilys, osaisiko alakuloisuudessa ultramarinoitu hämeenlinnalaistrubaduuri laulaa pirteästi vaikka haluaisikin.
Toteutustavaksi Koivu on valinnut pelkistetyn kitarasäestyksen, jota ajoittain maustetaan hyvin kevyesti. Soundi on lämmin, kuten Koivun äänikin, mikä tekee kuuntelukokemuksesta levollisen ja onnellisen, vaikka rivien välit ovatkin paljon kolkommat.
Koivun levy on myös hieno muistutus kansantaiteilijan sävellyskyvystä. Lisäksi se on tietenkin selvä arvonnousu edesmenneelle taiteilijalle, jota nykypopparit eivät ole juurikaan kuunnelleet tai kunnioittaneet.
Maailmassa on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia coverlevyjä. On niitä, joilla joukko mahdollisimman tunnettuja esittäjiä tulkitsee vaihtelevin tuloksin mahdollisimman tunnetun alkuperäisesittäjän biisejä, ilman sen kummempaa punaista lankaa. Tähän kastiin voidaan laskea esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt Leevi & the Leavings -tribuutti Melkein vieraissa, jonka taiteellinen taso on melko mitätön.
Sitten on Irwin Goodmanin lauluja, jonka päätarkoituksena on esitellä näkemys, ei vesittää klassisia kappaleita. Albumi on tyylipuhdas loppuun asti, mikä kostautuu lievänä yksipuolisuutena. Siitä huolimatta kyseessä lienee hienoin Suomessa tehty tribuuttilevy koskaan, varsinkin jos sanalla tarkoitetaan kunnianosoitusta.