”Brooklynilaisduo vaihtoi täydelliset tanssihitit muotopuoleen happopoppiin”, kirjoittaa Oskari Onninen arvostelussaan.
MGMT: Congratulations
Columbia
Voiko kakkosalbumin syndrooman kiertää tekemällä levyn, jollaista kukaan ei olisi debyytin pohjalta odottanut? Tällaista taktiikkaa koettaa ainakin brooklynilainen MGMT, jonka debyyttilevy Oracular Spectacular nosti bändin kaksi vuotta sitten modernin tanssipopin ehdottomaksi kärkinimeksi.
Harvalla muulla viime vuosikymmenen albumilla kuultiin yhtä häkellyttävää hittiparaatia kuin Oracular Spectacularilla. Sen lisäksi, että Kids ja Electric Feel nousivat välittömästi indiediskoklassikoiksi, levyltä löytyi myös Time to Pretendin ja Weekend Warsin kaltaisia ässähittejä, joiden tasoista pop-neroutta mahtuu yhdelle albumille harvoin yhdenkään biisin verran.
Andre VanWyngardenin ja Ben Goldwasserin muodostama MGMT on huomannut itsekin, että uuden Kidsin säveltäminen on äärimmäisen vaikea tehtävä. Siksi bändi astui kritiikin ulkopuolelle ennen kakkoslevynsä Congratulationsin julkaisua ilmoittamalla, että levy on albumikokonaisuus, jolta on turha odottaa uusia jättihittejä.
Näin on helppo torjua syytökset, että MGMT olisi yhden A-puolen ja muutaman hitin ihme, jonka kakkoslevy on valju yritys toistaa debyytin jippoja.
Pelko kyvyttömyydestä tehdä uusia superhittejä on kuitenkin helppo verhoilla haluttomuudeksi niiden kirjoittamiseen. Congratulationsille olisi nimittäin kokonaisuusajattelusta huolimatta mahtunut helpostikin uusi jättihitti, ellei parikin. Aivan niin eheästä teemalevystä ei puhuta.
Uusiutumista korostaakseen bändi on vaihtanut myös sävelkieltään. Debyyttiä kuvailleesta määritteestä ”kevytpsykedelinen tanssipop” ovat kadonneet sanat ”tanssi” ja ”kevyt”. Congratulations on ennen muuta 1960-luvun lopun happopoppailua 2010-luvulle päivitettynä ja hienoisilla surffisävyillä kuorrutettuna, mutta täysin MGMT:ksi tunnistettavana.
Levy tarjoilee The Beach Boysista ja The Zombiesista muistuttavaa psykedeelistä ja vinksahtanutta barokkipoppia – tosin vailla minkäänlaista pop-muotoa.
Avausraita It’s Working, vasta outrossaan täyteen mittaan nouseva, mutta auttamattomasti kesken jäävä Someone’s Missing sekä ensimmäisenä maistiaisena tarjottu Flash Delirium väläyttelevät sitä samaa taituruutta, joka hurmasi MGMT:n debyytilläkin.
Kaikkia A-puolen sävellyksiä leimaa kuitenkin luonnosmaisuus, jota olisi vähentänyt yksikin mukaan ujutettu tyylipuhdas kertosäe.
B-puolella pakka leviää lopullisesti käsiin. Kahdentoista minuutin rajapyykin ylittävä Siberian Breaks hukkaa yli puolet kestostaan turhaan haahuilupsykedeliaan. Lady Gagalle omistettu Lady Dada’s Nightmare -instrumentaali ja Someone’s Missingin bassolinjaan palaava päätösraita Congratulations ovat levyn sisällön kannalta yhtä olemattomassa roolissa kuin kuvitus lsd-lapuissa.
Vain levyn ainoa potentiaalinen hitti, tanssilattioille räätälöity Brian Eno onnistuu säväyttämään tyylikkäästi soivan, mutta sisällöltään puutteellisen äänimaton keskeltä.
Congratulationsilta käy ilmi, ettei MGMT ole kaikesta huolimatta hukannut kykyjään: se vain esittelee niitä väärässä formaatissa. Toisaalta, nyt kakkosalbumin syndrooma on vältetty, ja bändi vakiinnuttaa asemansa musiikkikentällä.
Siitä lähtökohdasta on varmasti helpompi jatkaa tulevaisuudessa takaisin tanssipopin pariin. Tai ihan mihin tahansa, sillä tältä bändiltä ei enää voi tietää, mitä odottaa.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Sony Music
Arvio on julkaistu Rumbassa 6/10