Ruotsin skatepunk-veteraanit collegessa.
Örebrolaisnelikko nousi monen muun lailla esiin 1990-luvun alun uuspunk-aallon mukana. Heikommat yrittäjät ovat itsekin huomanneet olevansa turhia, mutta Millencolin porskuttaa.
Millencolinin seitsemäs levy ilmentää selkeästi sitä, että bändistä on tullut sisäsiisti ja hirmu kiva voimapop-ryhmä, mutta se ei silti ole turhaan olemassa. Kivaakin musiikkia tarvitaan, vaikka se olisi vaarattoman tuntuista.
Sarallaan bändi hoitaa hommansa mallikkaasti. Tanakan selkeä tuotanto palvelee railakkaita ja melodioita pursuvia kappaleita komeasti. Kuunnellessa touhu toimii mukavasti, mutta levyn loputtua sitä ei juuri jää kaipaamaan – materiaali ei siis tee mainittavaa vaikutusta suuntaan tai toiseen.
Machine 15:n perustaso on niin korkealla kuin amerikkalaisessa college-pop-punkissa suinkin voi. On kuitenkin taito sinänsä laatia näin rikkaita melodioita ja soittaa ne näin napakasti saamatta biiseihin oikeastaan minkäänlaista henkeä. Jousisovituksetkaan eivät auta. Ei tätä huonoksi voi haukkua, ihan kivaksi kyllä.