Bad Seed Ltd
Vain kahdeksan biisiä. Sitten debyytin From Her to Eternity (1984) tai kakkoslevy The Firstborn is Deadin (1985) ei Nick Cave ole julkaissut näin lyhyttä levyä (seitsemän kappaletta kummallakin). Kaikki kappaleet alle kuusi minuuttia, Rings of Saturn vain hieman yli kolme minuuttia.
Nämä ovat ensimmäiset huomiot kun levyn vihdoin saa käteensä. Muutenkin ohut musta pahvilärpäke tuntuu jotenkin surkastuneelta, litistyneeltä.
Se on sitä tarkoituksella. Kannen minimalistinen tummuus heijastelee täysin levyn sisältä löytyvää staattista maailmaa. Kansi kertoo kuulijalle jo ennen kuin levy edes menee soittimeen, ettei nyt ole tiedossa runsaita ja samettisia jousia tai karnevalistista sanojen tulvaa. Skeleton Tree tulee jäykästä kannestaan ulos yhtä vaikeasti kuin laastari. Tämä on vaikea levy, ja sen tuominen ulos maailmaan on ollut vaikeaa. Kaiken tämän voi aistia jo yrittäessään saada levyä soittimeen.
Jos Caven voi nähdä siirtyvän musiikillisen maestronsa Warren Ellisin johdolla edellislevy Push the Sky Awayn jälkeen kauemmas ja kauemmas perinteisestä laulunkirjoittamisesta, on Skeleton Tree loogista jatkumoa. Kuten Push the Sky Awayn jälkeiset irtobiisit Needle Boy, Lightning Bolts ja Record Store Day -single Animal X, ovat Skeleton Treen kappaleet ilmassa väreilevää sähköä ja jännitettä, joka ei juuri tunnu menevän mihinkään. Ne ovat painostavia ja intensiivisiä. Huomion arvoista on myös, että kun ne loppuvat, ne loppuvat yhtäkkiä, kuin veitsellä leikaten.
Tähän kaikkeen on tietenkin syy. On houkuttelevaa nähdä Caven kaksospojista nuoremman, Arthurin tapaturmainen kuolema levyn lähtölaukauksena, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Pojan pudotessa Ormisteadin kallioilta heinäkuun puolivälissä viime vuonna oli yhtye jo aloittanut uuden levyn nauhoitukset. Toki tapahtuma katkaisee Caven ja yhtyeen selän, ja sen tuloksena musta ja armoton tahma valuu tämän musiikin sieluun. Mutta levyllä on jäänteitä sen varhaisemmasta versioista. Toinen kappale Rings of Saturn ei sovi kuvioon, ja oli mielenkiintoista huomata ettei sitä käsitelty levyn Vergiliuksena toimivassa (elokuva tehtiin oppaaksi medialle ja yleisölle, ettei Caven tarvitsisi promota vaikeista aiheista kumpuavaa levyä) elokuvassa One More Time with Feeling. Ainoa selitys on, että kappale edeltää elokuvaa, eli on siis sessioista ennen Arthurin kuolemaa.
Tämä on mielenkiintoinen detalji, sillä sen kautta näemme vilahduksen levystä, jonka Cave olisi tehnyt jos Arthur ei olisi pudonnut kalliolta. Ilmapiiri on seesteinen, romanttinen – tai jopa uusromanttinen, sillä kappaleen helmeilevässä syntetisaattorihelinässä on paljon 80-luvun alkua, Duran Durania, mutta myös Gary Numanin futuristista etääntymistä, David Bowien diivamaista nonchalanssia.
Levyn ääripäät muodostavat Jesus Alone ja nimikappale Skeleton Tree. Ne ovat monessa mielessä toistensa vastakohdat, ja sen tajusi oikeastaan vasta elokuvaa katsoessaan. Levyn aikana kertoja ja kuulija matkaavat Jesus Alonen stattisesta ja ahdistavasta kuumehoureesta Skeleton Treen katarttiseen yhteislaulunomaisen hymniin (ironista, kun ottaa huomioon että Cave väittää elokuvassa ettei usko enää narratiiviseen muotoon). Jälkimmäinen kappale on klassista Cavea (se muistuttaa tunnelmiltaan hieman Tender Preyn sulkevaa New Morningia), ja huomionarvoisa siinäkin mielessä, että sillä yhtye soittaa vihdoin sillä ”ykkösellä”, mikä koko elokuvan ajan on heiltä kateissa. Rummut tulevat mukaan kappaleen perustavaksi elementiksi ensimmäistä kertaa koko levyllä. Kappaleen perinteinen sovituksellinen muoto on turvallinen kotisatama Skeleton Treen painostavien ja päämäärättömien luuppien jälkeen.
Jesus Alone pysäytti ilmestyttyään viikko sitten sosiaaliseen mediaan. Pysäyttävien kappaleiden kirjoittajana ansioitunut Cave tuntui kirjoittaneen lauluistaan kaikkein pysäyttävimmän.
”You fell from the skies and crash landed a field near the river Adur”, aloittaa Cave levyn, ja kuulijalla menee pala heti kurkkuun. Käykö se perkele suoraan asiaan kaartelematta? Laulaako isä pojastaan, Cave Arthurista?
Kun katsoo Brightonin karttaa, huomaa Adur-joen suiston olevan kaupungin länsipuolella, kun taas Ormisteadin kalliot ovat kaupungin itäpuolella. Hiuksienhalkomista kenties, mutta detalji tuntu silti merkitykselliseltä. Cave sijoittaa putoamispaikan aivan kaupungin päinvastaiselle laidalle, eikä hän tee sitä vahingossa. Paikka on tärkeä, sillä se etäännyttää yksityishenkilön surun ja muuntaa sen päinvastaiseksi, lauluntekijän materiaaliksi. Tällä detaljilla Cave tuntuu sanovan ”en laula nyt pojastani, mutta kylläkin niistä tunteista jotka se minussa herättää”.
Suistomaalle, meren viereen tapahtuva putoaminen palauttaa mieleen toisen putoamisen, jossa on myös kyse isän ja pojan suhteesta. Arkkityyppi on länsimaisessa taiteessa hyvin keskeinen, eikä se tule Cavelle tässä yhteydessä vahingossa. Kyse on tietenkin Ikaroksesta ja Daidaloksesta, pojasta joka lensi liian korkealle ja isästä joka oli luovuutensa ja keksintöjensä kautta vastuussa pojan uhkarohkeasta noususta liian korkealle. Fokus kuitenkin muuttuu heti seuraavassa lauseessa, sillä hahmo ryömii sillan alle toipumaan, rakentaa itselleen naamarin oksista ja savesta.
Kappaleen painjaismaisten ja toisiinsa unenomaisesti lipuvien hetkien litania muistuttaa tyyliltään Caven viime vuonna ilmestynyttä kirjaa Balladi pahasta olosta (Sick Bag Song, 2015). Etenkin sillan alla lymyävä hahmo muistuttaa ”siltapojan” hahmosta, joka hyppää sillalta ”tummaan, mutaiseen veteen”.
Avainlause tuossa kirjassa oli: ”Poika ei tajua ettei ole poika laisinkaan vaan pojan muisti.” Tuo yksi lause selittää sen, että kaikki kirjan hahmot ovat versioita ja tasoja kertoja mielessä.
Toinenkin isäsuhde nousee pian pintaan, ja paljastuu laulun selkärangaksi. Kuumehoureisten tilannekuvien tulva saa hetkeksi rauhan kertosäkeissä, joissa Caven rauhalliset ja massiivisen tuntuiset soinnut flyygelillä leikkaavat jomottavan luupin ylivaltaa, tuntuvat ottavan hetkeksi sen painon harteilleen.
”With my voice I am calling you” toimii avaimena. Kenen ääni? Kutsuu ketä?
Ei tarvitse katsoa kappaleen nimeä pidemmälle. ”Eli eli lama sabachthani?” huutaa ristillä kuoleva poika isälleen. Siitä kertosäkeessä on kysymys, armahduksen anelemisesta. Ymmärryksen anelemisesta. Turvan hakemisesta hetkellä jota ei itse ymmärrä. Kertosäkeestä käsin katsottuna laulun hahmotkin selittyvät. Nuori mies jonkun muun veren peitossa, addikti tijuanalaisessa hotellihuoneessa, vanha mies takkatulen ääressä, tyttö täynnä kiellettyä energiaa… Kaikki nämä hahmot ovat jonkunlaisessa risteyksessä, roikkuvat omalla ristillään, ovat siinä pisteessä kun oma ranka ei enää kanna vaan tarvitaan apua.
[Toki ”Jesus alone” ei tarkoita että Jeesus olisi ”yksin”, vaan se on jäänne pidemmästä lauseesta (”Jesus alone could love somebody like you”, tjsp), jossa merkitys on pikemmin ”vain Jeesus”. Vain Jeesus voisi rakastaa tijuanalaisessa hotellihuoneessa viruvaa addiktia, kenties. Tai poikaansa itkevää isää.]
Jesus Alone on niin vaikuttava kolossi, että loppulevy jää monessa mielessä sen varjoon. Musiikillisesti kappale on myös mestariteos omanlaisessa minimalismissaan. Painostava, jomottava luuppi ja viheltävä taajuksien välille kadonnut riffi ovat itsessään haamuja limbossa, koneeseen vangittuja ääniä, jotka kiertävät itseään loputtomiin. Warren Ellisin orkestroimat jouset ja Caven pianosoinnut nostavat kappaleen välillä esiin mudasta, vaikkei mikään oikeastaan muutu.
Hieman paremmilla äänetoistolaitteilla kuunneltuna kappaleen alta paljastuu bassotaajuuksien syöveri, joka kuplii ja kiehuu. Jesus Alone on alitajunnan suolisto, jossa paska ja alkulima kuplivat, tyhjentyvät lihasten rauettua syöveriin, alkumereen ja yömustiin öljyvarantoihin jalkojemme alla, vuosisatojen takaiseen unohdukseen.
Pojan hahmo pulpahtelee pintaan muuallakin: esimerkiksi Girl In Amberin ”sinisilmäinen poika” on selkeästi Arthur. Antrocene kokonaisuudessaan tuntuu olevan kohdistettu jollekin, joka on ollut jossain tuolla ulkona etsimässä jotain rakastettavaa (”I hear you been out there looking for something to love”). Kokemuksia janoavaa nuorukaista? Se sivuaa putoamisia (”we’re all falling now in the name of the Anthrocene”), ja on ainoa levyn kappaleista jossa Caven äänessä väreilee tiukan ja opettavaisen isän ääni. ”Brace yourself, little worm”, toden totta.
Caven kunniaksi on sanottava, ettei hän ryve surussaan, vaan antaa sen pistää öljyisen mustan läpi kuin neula. Surun fragmentteja on ripoteltu Skeleton Treen öiseen pimeyteen kuin leivänmurusia, joiden avulla pimeästä voi löytää ulos.
Levyn epätäydellisyys tekee siitä koskettavan. Caven harhaileva fraseeraus Girl In Amberissa (onko kyseessä mustaan meripihkaan eli vinyylille vuonna 1984 vangittu Anita Lane, tai tämän manaama From Her to Eternityn korkokenkiään kopisutteleva yläkerran naapuri?), rumpali Thomas Wydlerin turhautuneet jazzmaiset vyörytykset olemattoman kompin yllä Anthrocenessä. Mikään ei istu oikein kohdalleen, uudet kengät puristavat.
Tai sitten henkilö niiden sisällä on uusi.
Tapa, jolla Cave sovittelee ja maistelee rakkautta Magneton kertosäkeessä, sovittaa sitä omaan ja naisensa (vaimonsa?) jalkaan, ja esine tuntuu vieraalta. Esine, oma jalka. Kuukautisveri, naisen poikki sahaaminen, syntymä ja kuolema, ja hyeenat jotka haistavat veren (lehdistö?).
Levyn oudoimmasta rinnakkaisasettelusta vastaa Distant Skyn duettopari Else Torp, Paul Hillierin maineikkaan Theatre of Voicesin jäsen. Barokkisopraanona paremmin tunnettu Torp ei istu Caven rinnalle kovinkaan hyvin. Kollaboraation taustalla on mitä ilmeisimmin se, että Torpin äänitys Arvo Pärtin sävellyksestä My Heart’s in the Highlands (urkuri Christopher Bowers-Broadbentin kanssa) oli yksi kappaleista jonka Nick Cave valitsi helmikuun 2014 Mojo-lehden promo-cd:lle.
Elokuvassa Cave sanoo vaimonsa pelkäävän tämän lauluja, sillä kokee ne pahimmillaan enteiksi. Mieleen nousee kieltämättä debyyttiromaani And the Ass Saw the Angelin (1989) kertojahahmo Euchrid Euchrow, jonka kaksoiveli kuolee (tuo hahmo, kuten kirjan tekstien maailmaa sivuavan The Firstborn is Dead -levyn (1985) tekstikin pohjaavat tietenkin Elvis Aaron Presleyyn ja hänen kuolleeseen veljeensä Jesse Garoniin, kuin myös Johnny Cashin yhdeksänvuotiaana kahtia sahautuneeseen (Magneto, huom.) Jack-veljeen.)
Katson levyn kantta uudestaan. Se on tietokoneen ruutu, johon yhtyeen ja levyn nimi on kirjoitettu. Huomioni kiinnittyy niiden alla olevaan kursorin paikkaan. Yhtäkkiä se alkaa tuntua todella merkitykselliseltä. Itsessään se merkitsee odotusta, tyhjää tilaa, eli sen kautta myös tulevaisuutta ja jatkuvuutta. Vihreä välkkyvä alaviiva on vangittu kanteen sillä hetkellä kun se on näkyvissä, sillä sen vaihtoehto on musta ruutu, kuolema, olemattomuus. Se vilkkuu ruudulla kuin pulssi, ja sen merkitykset ovat samansuuntaiset.
Skeleton Tree ei ole helppo levy, eikä varmaan pidemmän päälle kovin hyväkään. Sitä ei varmaan tule kuunneltua kovin usein, mutta se on silti ehdottoman tarpeellinen Caven kaanonissa, niin tekijälleen kuin meille kuulijoille. Se on levy, joka on pitänyt tehdä jotta voi mennä eteenpäin, niin kuulija kuin tekijätkin. Se on tuskallinen nahanluonti, itsensä uudelleen synnyttäminen kuoleman kautta. Ontuvaa vertauskuvaa käyttäen: jos Push The Sky Away oli U2:n Achtung Baby, niin Skeleton Tree on Zooropa: härömpi, synkempi, kokeellisempi ja pohjimmiltaan monin verroin särmikkäämpi kaksoisveli. Se jää alitajuntaan kummittelemaan, eikä se koskaan anna vastauksia, vaan pikemminkin polkee samaa synkkää vettä vierelläsi, lohduttaa omalla epätäydellisellä esimerkillään.