Taidekollektiivi Sonic Youthin jalanjäljissä.
Joissain piireissä No Age voi soittaa monenkinlaisia hälytyskelloja. Heidän taustansa on The Smell -nimisessä losangelesilaisessa taidekollektiivissa, jonka ideologiaan kuuluvat vahvasti termit veganismi ja riippumattomuus.
Nounsin paksu ja tyylikäs kansilehdykkä sisältää valokuvia ja kuvankaappauksia videotaideteoksista, joita ryhmän jäsenet ovat tehneet. Musiikki on pahimmillaan itsensä käpertynyttä kaiuttelua ja toistoon perustuvaa junnausta.
Mutta No Age on myös paljon muuta. Sen juuret ovat taidekollektiivissa, mutta kerrankin konspetuaalinen tausta piristää musiikkia, eikä tuhoa sitä. Parhaimmillaan bändi soi kuin Sonic Youth Daydream Nationin aikaan tai folkkaa kuin Bonnie ”Prince” Billy. Abstraktimpi säröily ja melodiset, kauniisti surisevat biisit on tasapainotettu niin, että niistä tulee toisiaan tukevia elementtejä.
Nouns on kunnianhimoinen ja koukuttava albumi, jota taiteellinen omanarvontunto pukee. Levyn huippukohta on toisena kuultava Eraser.