”Olavi Uusivirran motto tuntuu olevan pikemminkin ’syteen ja saveen’ kuin ’syteen tai saveen'”, kirjoittaa Antti Lähde arvostelussaan.
Olavi Uusivirta: Preeria
Universal
Olavi Uusivirta on aika epeli. Hänellä on pokkaa tuupata uransa neljännen (ja kaupallisen menestyksen jatkuvuuden kannalta elintärkeän) albumin toiseksi kappaleeksi sekava ja väkivaltainen Puberteetti, jonka epävireinen tuskailu sekä Jeesusta ja Jumalaa huutavat lyriikat lienevät liikaa jopa artistin vannoutuneimmille faneille.
Puberteetti on positiivisella tavalla kauhea kappale. Se kertoo Uusivirran rohkeudesta, joka on valitettavan harvinaista kotimaan valtavirrassa tai sen liepeillä lilluville artisteille.
Uusivirta osaa miellyttää, kun hän sille päälle sattuu, mutta hyvin usein hän ottaa musiikissaan ja teksteissään mielettömiä riskejä. Hänen mottonsa tuntuu olevan pikemminkin ”syteen ja saveen” kuin ”syteen tai saveen”. Hyvä!
Preeria tuntuu puoliväliinsä asti siltä suomalaisen rockin klassikolta, jollainen 26-vuotiaan Uusivirran rahkeissa epäilemättä piilee. Johann Sebastian Bachilta lainatun BWV 846 -välisoiton jälkeen käynnistyvällä levyn ”b-puolella” laaduntarkkailu on kuitenkin hieman pettänyt. Minä olen hullu -albumin (2008) kaltaista eheää kokonaisuutta ei tällä kertaa syntynyt.
Raikkaan ja omaperäisen kuuloinen Preeria soi 1980-luvun synteettisen jälkipunkin, 1990-luvun eeppisen suomirockin sekä Ville Leinosen ja Riston kaltaisten 2000-luvun persoonallisuuksien musiikillisessa kolmiossa.
Riston kakkosalbumi jopa mainitaan eron jälkeistä omaisuudenjakoa käsittelevässä Jenni-kappaleessa (”Aurinko aurinko plaa plaa plaa, kumpi sen nyt saa”), joka hakee muotonsa ja osan sointukulustaan The Velvet Undergroundin Femme Fatale -klassikosta.
Leinoseen viittaa puolestaan nimellään levyn avauskappale Erika, joka Kuolleen kaupungin ohella jytisee kuin suomalaisen postpunkin unohdetut klassikot Stupido Recordsin tuoreella Eilisen jälkeen -kokoelmalla.
Monipuolisen albumin muita huomionarvoisia kappaleita ovat klassisen melodinen singlelohkaisu Nukketalo palaa, kraut-rockia ja U2:n Zooropaa yhdistelevä Uni sekä nätti slovari Sinä elät yksin, jossa haiskahtaa Uusivirran ilmeinen velka Don Huonojen runopoikarockille.
Sanoittajana Uusivirta on rohkea ja häpeilemätön. Jokaista lyyristä täysosumaa (”otsasi kolisee maailmanpyörän korin kaiteisiin”) kohden levyltä löytyy vaivaannuttava huti (”rakkauden valtatiellä tiesulut”), ja juuri siinä arvaamattomuudessa piilee suuri osa Uusivirran viehätyksestä.
Teksti: Antti Lähde, kuva: Niko Mitrunen
Arvio on julkaistu Rumbassa 6/10.