Keski-ikäisten äijien hienhajua omaan olohuoneeseen.
Viinan- ja hienkatkuinen räimärock on simppeliydestään huolimatta ilmeisen haastava genre. Motörhead ja AC/DC ovat nostaneet riman niin korkealle, että vain Turbonegron kaltaiset seuraavan sukupolven remuajat yltävät edes jotakuinkin samalle vakuuttavuuden asteelle.
Popeda on täällä härmässä rasvaisen junttirockin ikoni ja kulmakivi, ja vaikka Ikurin Turpiinin machoilu kuinka karmeaa kuultavaa olisikin, kone puksuttaa vastustamattomasti.
Johdattelun ansiosta ei liene yllätys, että Pahan kaksosen rytkyttely ei vakuuta, vaikka kaikkia edellä mainittuja bändejä siinä kuuluukin. Paikoin touhu on suhteellisen toimivaa, ja erityisesti rivakamman materiaalin parissa nelikon veivaus on väkevää. Kulmikas soitto ryskyy kohtalaisesti muttei groovaa lain.
Keski-ikäisten jamppojen matalotsainen urpoilu ja äijäily viiltää tajuntaa. Asiaa ei auta Oton kurkkulaulutyyli, joka on genrelle ominaista mutta silti rasittavaa.
Urputuksesta huolimatta Paha kaksonen on varsin sympaattinen bändi, ja sen soitossa kuuluu aito innostus ja riemu. Pienissä kaljabaareissa bändin räiminnälle on varmasti tilausta, kotikuuntelussa ei, ainakaan meikäläisen huushollissa.