Miten niin kierrätys vähentää paskan määrää?
Apollo 440 siellä, The Prodigy täällä, Die Krupps tuolla – ja Kärtsykin väijyy kulman takana! Välillä viitataan menneeseen ah niin kekseliäästi Commodore 64:n SID-äänipiirin kujerruksella, jota varmaan Popedakin käyttää seuraavalla albumillaan.
Australiasta Iso-Britanniaan muuttanut Pendulum naittaa syntetisaattorivetoiseen rytmimusiikkiinsa aineksia drum’n’bassista, big beatista ja rockin eri alalajeista. Elektronista surinaa ja jytkettä höystetään laululla – joko vocoder-muljutettuna tai ilman – ja akustisilla rummuilla, jotka on kuohittu kuulostamaan mahdollisimman konemaisilta.
Pendulumin 2005 julkaistu debyytti Hold Your Colour herätti tykästystä ja myikin mukavasti. Nyt yhtyeen nimi komeilee festivaalimainoksissa ikänäköystävällisellä fonttikoolla. On helppo ymmärtää, että Pendulum iskee siihen nuoreen ja viattomaan Enter Shikari -kansaan, joka ei joutunut elämään 90-lukuaan 90-luvulla, ja toisaalta niihin varhaiskeski-ikäisiin, jotka saavat verenkiertonsa vilkastumaan kuppauttamalla nostalgiasuontaan firestarterien tahtiin.
Alkuun levy hymyilyttää, mutta pian virne tasoittuu viivasuoraksi. Siinä missä Prodigyn dancerock tai mikä lie electropunk sai ilman liikkumaan niin että pikkulinnut tekivät immelmanneja, Pendulum vain läpsyttelee muovihanskalla pyllynposkia. Ja siinä missä 90-luvun big beat -sankareilla oli oikeasti iskeviä biisejä, Pendulum rakentaa kappaleensa kuin Spede-vainaa sketsinsä: otetaan yksi hauska idea ja jankataan sitä niin kauan, että varmasti tyhminkin ymmärtää jujun – ellei hoksannut heti ensimetreillä, että se oli alun perinkin pelkkä vanha vitsi.
Kamalasti sätkitään, mutta mikään ei liikuta. Lopulta on pakko antautua: tämä levy on niin lattea, että se on miltei poliisiasia.