Pikku tyttö hukassa.
Ennakkoasenteen muodostaminen levystä sen kappalelistan perusteella on halpamaista, joten asiansa osaava kriitikko ei voi olla inhoamatta Katy Perryn levyä jo sen takakannen perusteella.
I Kissed a Girl. Waking Up in Vegas. Ur So Gay. If You Can Afford Me. Hot N Cold. Soivatko kellot jo? Katy Perry on siis uusin tulokas sarjassa ”räväkkiä” amerikkalaisia nuoria naisia: sellaisia, jotka tuntevat oman arvonsa, joilla on särmikkäitä mielipiteitä ja tykkäävät kovasti kapinoida – mutta ovat silti aika hottiksia ja sillai aika ihkusti vähän hukassa itsensä kanssa ja herkkiä kuin kissanpennut.
Katy Perry on siis Alanis Morissette ja Avril Lavigne samassa solmutoppi ja sortsi -yhdistelmässä, mutta siinä missä Alanis on kuitenkin omaperäinen laulunkirjoittaja ja Avril läpinäkyvyydessään viehättävää roskaa, Katy on vain sietämätön. Hän varmasti vertaisi itseään Gwen Stefaniin, vaikka on oikeasti vain Yhdysvaltojen oma Sara Nunes.
Singlehitti I Kissed a Girl (”I liked it”, kuuluu Katyn irstaan lesbiaaninen yhteenveto tapahtuneesta) sentään voi ylpeillä tarttuvalla kertosäkeellä, mutta muuten albumi on hirvein mahdollinen sekoitus amerikkalaisen valtavirtapopin pahimpia kliseitä. AOR-balladeita, laimennettua discopoppia, mikrossa lämmitettyä poppunkkia; kaikki esitettynä ja tekstitettynä sellaisen ihmisen auralla, joka ei ole elämässään lukenut muuta kuin surffariorankien lähettämiä tekstiviestejä.
Viimeisenä on sitten Fingerprints, jolla Katy julistaa haluavansa rikkoa muotin ja stereotyypit. Mutta likkakulta, miksi sitten olet palkannut levysi kirjoittajiksi Cathy Dennisin, Max Martinin, Dave Stewartin, Greg Wellsin – ja Desmond Childin?
Ja mitä niihin Waking Up in Vegasin ryyppykerskailuihin tulee, ei mene läpi. Jos Katyn tiputtaisi Hakunilan pissisten sekaan alkuillasta perjantaina, hän olisi näpyttämässä 911:sta vaaleanpunaisesta simpukkakännykästään viidessä minuutissa.
”Katy Perry on Girl Power”, julistaa EMIn lehdistötiedote. Miksi et Katy työntäisi kynsiviilaasi sähkörasiaan?