Puolitiehen jäävä ryhtiliike
Ilman Kate Mossia ja huumeongelmaansa Pete Doherty olisi unohdettu heti The Libertinesin hajottua viisi vuotta sitten. Vai olisiko sittenkään?
Dohertyssä täytyy olla enemmän kuin heilastelu huippumallin ja päihteiden kanssa. Ainakin reppana tuntuu aina putoavan jaloilleen – tai edes polvilleen.
Doherty on sinnikkäästi jatkanut horjuvaa musiikintekoaan ensin Babyshambles-yhtyeessä ja nyt omalla nimellään. Grace/Wastelands on hänen ensimmäinen soolodebyyttinsä, mutta biisien tekijätiedot ovat lähes yhtä pitkät kuin niiden sanoitukset. Onneksi, sillä Doherty selvästi tarvitsee ympärilleen muita muusikoita. Tällä kertaa lähes jokaisessa kappaleessa aisaparina soittaa Blurin entinen pahapoika Graham ”kokaiini” Coxon.
Jousisoitin- ja akustisvoittoinen tuotanto tuo mieleen The Last of the Shadow Puppetsin mahtipontisen mutta herkän äänivallin, varsinkin A Little Death Around Her Eyesin ja Salomén kaltaisissa nyanssirikkaissa tunnelmoinneissa.
Välillä Doherty kuitenkin hukkuu kapakkalaulumaisiin maneereihin: Sweet by and byssa hän kuulostaa jo känniseltä Jamie Cullumilta. Kappaleen ”viihteellinen” pubijazz saa verisuonet pullistumaan, mikä Dohertylle sopineekin.
Parasta olisi, jos Doherty ja The Libertinesin toinen luovuusdynamo Carl Barat palaisivat takaisin riitaisaan mutta molempia ruokkivaan yhteiseloonsa – ainakin tähänastisten näyttöjen valossa. Baratin Dirty Pretty Things ei ole saanut aikaiseksi mitään sen muistettavampaa kuin Dohertykaan.
Stephen Streetin tuottama Grace/Wastelands ei missään nimessä ole kelvoton albumi, mutta ei muuta mielikuvaa loppuunpoltetusta lahjakkuudesta.
Doherty osaa ikonimaisen rocktähtikäytöksen muttei ole kirjoittanut yhtään sen edellyttämää laulua – sellaista, josta hänet muistettaisiin ikuisesti.
G race/Wastelandsilla on muutama hyvä yritys, kuten Palace of Bones, Broken Love Song ja Dot Allisonin kanssa duetoitu Sheepskin Tearaway, mutta ne eivät riitä. Ei kannata kuolla ainakaan vielä, Pete. Lisäksi alat olla jo liian vanha kuolemaan nuorena.