Tunnelma sukeltaa, laatu ei
Parin vuoden levytystauolta ja äitiyslomilta palaava PMMP nousi 2000-luvun suomalaisen musiikin instituutioksi heti toisella albumillaan. Kovemmat kädet esitteli sen Paulan ja Miran toisen puolen, joka ei debyyttialbumilla ollut niin selvästi näkyvissä. Ovathan Paula ja Mira paitsi vallattomia ja ilkikurisia myös surumielisiä ja vakavia artisteja.
Kolmoslevy Leskiäidin tyttäret olikin jo huomattavan surumielinen, vaikka jo liiankin tutuksi käyneen konevireisen sähkökitaravallin kylkeen oli lisätty myös musiikillista ilottelua.
Onnelliset perhetapahtumat ja musiikillinen tauko eivät ole tuoneet iloa takaisin PMMP:n musiikkiin. Poissa ovat ne rääväsuiset naiset, jotka haistattavat tittelinkipeille sukulaisille pitkät paskat. Veden varaan on bändin tähänastisen tuotannon surullisin luku.
Jopa kiukku, joka teki Kovemmista käsistä niin tehokkaan, on jäänyt taka-alalle. Se pirskahtaa välillä pintaan, kuten sinkkubiisissä Viimeinen valitusvirsi, mutta pääosin tunnelmat ovat suoraan sanottuna saatanan synkeät.
Bändin hovituottaja Jori Sjöroos on yhdessä voimakaksikon kanssa pitänyt huolen siitä, että musiikillisesti otetaan jälleen askelia eteenpäin. Jos Leskiäidin tyttäret nojasi banjoihin ja pop-filtterin läpi vedettyyn slaavilaisuuteen, nyt astellaan Sjöroosin rakastaman goottirockin maailmaan. Enkä siis puhu nyt The 69 Eyesistä, vaan Joy Divisionista, The Curesta ja Echo & The Bunnymenistä. Levyn avaava Kuvia ottaa tyylikkäästi vaikutteita Joy Divisionilta ja Arcade Fireltä. Kaiutettuine lauluineen se kuulostaa Joy Divisionin She's Lost Controlilta naisen laulamana.
Levyn alkupuoli pitää kiinnostuksen korkealla. Mainittu Viimeinen valitusvirsi on tehokas singlebiisi, jonka intensiteettiä kaipaa levylle lisää. Lautturi ihastuttaa sävyillään, Pariterapiaa leikittelevällä melodiallaan.
Mutta ne teemat. Veden varassa rypee surussaan. Vaimot ovat yksin, miehet ovat yksin, seksi ei suju, kukaan ei jaksa enää. Ja koska Paula ja Mira ovat hyviä kertomaan tarinoita, tunnelma tarttuu. Albumin kuunteleminen tekee surulliseksi.
Toiseksi viimeisenä kuultava Lapsuus loppui on sävellyksellinen kohokohta, mutta muuten levyn jälkipuolisko on varsinaista rypemistä. Ikävä kyllä liian suuressa määrin. Soundit ovat kehittyneet ja biisit ovat tyylikkäitä, mutta kun Paulan ja Miran toinen puoli on piilossa, klassikko jää syntymättä. Kunnianhimoista ja täysin omassa luokassaan painivaa musiikkia PMMP edelleen tekee.