Tässäkö suomenkielisen rockin pelastaja?
Lähinnä pasunistina tunnetun Ilmari Pohjolan omat bändiprojektit luovat mielenkiintoisen lisän suomalaiseen musiikkikenttään. Vuonna 2005 ainoan albuminsa julkaissut, turhankin aliarvostettu Silvio osoitti, että jazz-miehiltä taittuu myös Radioheadin perintöä vaaliva vaihtoehtorock.
Nyt esiin nousee kolmihenkinen Pohjolan Ilmari, joka laajentaa nimijäsenensä repertuaaria rosoisen autotallirockin suuntaan. Lopputulos on helppo niputtaa jonnekin Tuomari Nurmion, Tundramatiksin ja Tom Waitsin kitarapainotteisemman tuotannon välimaastoon.
Kahdenkymmenenyhdeksän vuoden iästään huolimatta Pohjolan Ilmarilla on valtava kokemus eri bändeistä ja musiikin tekemisestä. Se kuuluu varsinkin siinä, että hänen sävellystyylinsä on jo nyt täysin tunnistettava.
Albumin kappaleista varsinkin Norsu, Tokoinrannan sorsat sekä hätkähdyttävän intensiivisenä eteenpäin purkautuva Valtias toimisivat lähes sellaisinaan myös
Omaääninen Pohjola on myös laulajana. Hänen käheä ja kireähkö äänensä jakaa varmasti mielipiteitä, mutta bändin soundiin ja tarinallisten tekstien alkoholinhuuruisiin ja todellisuuden rajoilla surffaileviin tunnelmiin se on kuin luotu.
Kappalemateriaalikaan ei jätä lainkaan varaa jossitteluille. Hienot sävellykset nostetaan vielä astetta korkeammalle tasolle rautaisen ja paikoittain rönsyilevän yhteissoiton voimin.
Lyyrisesti hassuttelevat, rennon rautalankaiset Kun mä keitin mun soppaa ja Kohtaaminen ovat ilmeisimpiä hittejä. Jumalan hyvyyttä rukousta mukaillen kyseenalaistava Isä meidän puolestaan kasvatellaan niin komeisiin mittoihin, että tekstin lievä kornius unohtuu välittömästi.
Mestarillisin taidonnäyte on kuitenkin Ratikkamatka, joka mennä kolkuttaa eteenpäin kierosti groovaten, ja esittää samalla nerokkaan ajankuvan Kallion asukkaiden kirjosta ja suomalaisesta luonteenlaadusta.
Elämänmakuinen albumi kantaa kevyesti koko mittansa. Samalla Pohjolan Ilmari lupailee huomattavasti nykyistä valoisampaa tulevaisuutta paikalleen jämähtäneelle suomenkieliselle rockille, sillä Enkä mä rakasta ketään on sen lajin mielenkiintoisimpia debyyttejä pitkään aikaan.