Yhtyeen myöhäisuran ensimmäinen merkkiteos.
On erikoista, kuinka niin luomisvoimainen yhtye kuin Radiohead onnistui ajamaan itsensä taiteelliseen umpikujaan monen vuoden ajaksi. Kitararockia uudistanut The Bends (1995), heti ilmestyessään kanonisoitu OK Computer (1997) ja pikkuhiljaa klassikoksi kasvanut Kid A (2000) loivat kuvan yhtyeestä, joka ei voi epäonnistua taiteellisesti, ja jonka myöhäisura tulisi taatusti olemaan yhtä lailla mielenkiintoinen.
Kid A -sessioiden jämämateriaalista koottu Amnesiac (2001) ja hajanainen, etäinen Hail to the Thief (2003) kuitenkin romuttivat tuon kuvan, ja Thom Yorken viime vuonna ilmestynyt sooloalbumi Eraser oli omiaan herättämään lisää epäilyksiä Radioheadin tulevaisuuden suhteen. Niinpä luontevasti soljuva ja melodinen In Rainbows onkin ennen kaikkea helpottavaa kuunneltavaa. Kymmenen kappaleen albumi todistaa Radioheadin olevan mitä virkein musiikillinen yksikkö, joka kymmenen vuotta mestariteoksensa jälkeen pystyy keksimään itsensä uudestaan.
Vaikka Radiohead tunnustautuu popyhtyeeksi, singlejulkaisut eivät ole pitkään aikaan tuntuneet sen kohdalla relevanteilta. Toistaiseksi ainoastaan netissä julkaistua In Rainbowsia ei pystyisi kuvittelemaan neljän minuutin paloiksi purettuna yhtään sen enempää kuin Kid A -albumiakaan. Täsmähittien sijaan levy sisältää hienovaraisesti kehittyviä melodioita.
Radiohead ja luottotuottaja Nigel Godrich ovat valinneet rohkean lähestymistavan materiaaliin. In Rainbows tuo raikkaan tuulahduksen keskelle kuoliaaksi kompressoidun kitaramusiikin aikakautta. Akustisilla kitaroilla, jousilla ja kuulailla elektronisilla äänillä on suuri rooli stereokuvassa, ja kolmen taitavan kitaristin yhteispeli kuuluu oivaltavasti rakennettuina arpeggiokudoksina. Hienon äänimaailman täydellistää Thom Yorken ääni, joka soi lämpimämpänä ja läheisempänä kuin koskaan aikaisemmin.
Siinä missä Radioheadin kahden edellisen albumin parhaat kappaleet hukkuivat täyteraitojen sekaan, In Rainbowsin heikoimmatkin hetket palvelevat kokonaisuutta. Levyn avaavat laulut, Kid A -aikakauden elektronisella napseella pelotteleva 15 Step ja pinon rujoin raita Bodysnatchers, johtavat kuuntelijaa harhaan, mutta asettuvat lopulta luontevaksi osaksi levyä.
Parhaat palat löytyvät albumin keskivaiheilta. Jo OK Computer -kiertueen keikoilla esitelty Nude on viimein saanut arvoisensa sovituksen, jonka johtotähtenä toimii Colin Greenwoodin mainio bassolinja. All I Need on melodisesti lähestyttävintä Radioheadia pitkään aikaan ja Weird Fishes / Arpeggi kuin musiikillinen labyrintti, johon eksyä.
In Rainbows sisältää myös mahdollisesti kauneimman puoliminuuttisen, jonka yhtye on koskaan saanut aikaiseksi. Kun Reckoner-kappaleen lopun suvannosta noustaan kohti codaa, Phil Selway aloittaa jazz-vivahteisen kuvionsa komppisymbaaliin ja jouset esittelevät kolmen nuotin taianomaisen teeman, viimeisetkin epäilykset In Rainbowsin ja Radioheadin ajankohtaisuuden suhteen hälvenevät. Radiohead on viimein saapunut siihen tulevaisuuteen, jota yhtyeelle kymmenen vuotta sitten enteili.