Vetistä 70-luvun poppia ja Motown-pastissi
Richard Swift on outolintu, jonka musiikkia kuvaillakseen kriitikot turvautuvat niinkin kaukaisiin vertailukohtiin kuin Randy Newmaniin. Toki Swiftin persoonassa on ripaus Newmania, mutta siinä missä Randy tulee vaudevillen perinteestä, Richard on Liverpoolin poikien poikia. Säveltäjänä Swift on siis lähempänä Elliott Smithiä, Matthew Sweetiä ja Jason Falkneria: pääpaino on melodioilla, sanoitukset tulevat perässä.
Kenties Newman on valittu verrokiksi 70-lukulaisen persoonansa takia. Siitä löytyy enemmänkin yhtymäkohtia, sillä villisti luova Swift on laulaja-lauluntekijä juuri sen 70-lukuisessa merkityksessä: hullu melodioiden riivaama auteur, jonka voi helposti kuvitella baarin pöytään Harry Nilssonin viereen.
Neljännen levynsä Swift on pääosin äänittänyt Wilcon treenikämppänä ja studiona toimivassa ullakkokämpässä. Hän on hyödyntänyt erilaisia analogisia koneita, joiden soundit ovat tuttuja sellaisilta levyiltä kuin Summerteeth ja Yankee Hotel Foxtrot.
Wilcon riveistä mukana on Pat Sansone, mutta lähes kaikkea soittavan Swiftin lisäksi levyllä häärää lähinnä Sufjan Stevens -yhteyksistä tuttu Casey Foubert. Onpa yhdelle raidalle saatu mukaan myös Sean Lennon ja Ryan Adams, joskaan se ei lopputuloksessa juurikaan kuulu. Muutenkin albumi on ahdettu ähkymäisen täyteen, mikä haittaa ikävästi kuuntelua.
Yllättävin veto on levyn päättävä Lady Luck. Se on niin taitava Motown-pastissi, että pitää käydä katsomassa, onko soittimeen eksynyt Motown-kokoelma.