Huh huh, nimittäin ihan kohtalaisesti kotisohvallekin välittyvät fiilikset.
Risto on päivittänyt suomirockin 2000-luvulle luontevammin kuin juuri kukaan muu. Poissa on raskaan suomenkielisen nykyrockin pakotettu rankkuus ja synkkyys, vaikka kipeitä asioita Ristonkin lauluissa paljon puidaan.
Riston tapauksessa kirpeät huomiot ja oudot näkökulmat tulevat kuitenkin parhaimmillaan hiukan puun takaa, sen suuremmin alleviivaamatta. Mukana on, kyllä, 70-luvun juiceille sun muille ominainen huumori.
Riston nerous tulee selkeimmin esiin keikkatilanteessa, kun introvertistä johtohahmo Ylihärsilästä sukeutuu lavalla suorastaan pelottavan intensiivinen esiintyjä.
Livelevy ei tietenkään vangitse esiintymisestä kuin pikku siivun, mutta yllättävänkin hyvällä sykkeellä tätä silti kuuntelee.
Vuoden 2007 keikoilla Helsingissä, Turussa, Seinäjoella ja Jyväskylässä äänitetty albumi alkaa salakavalalla rakkaussurulaululla Auringon prinsessa, joka himmaillaan vielä maltilla läpi. Seuraavissa Rakkauden rockissa ja Levy-yhtiön jätkissä silmään isketään melkein punkahtava autotallirockvaihde. Siinä levyn hyvin toimivat ääripäät ovatkin.
Tuskin live-versiot ihan täysillä uppoavat, elleivät biisit sanoituksineen ole ennalta tuttuja, mutta studiolevyt kuulleille taltiointien intensiteetti tuo kuin tuokin lisäarvoa. Sitä ikään kuin muistaa, että Risto on ihan oikeasti aika tiukka rock-yhtye, ei mitään semiälykköjen hassuttelua.
Kotikatsomo pysyy hanskassa lukuunottamatta oikeastaan vain parin heikomman raidan (Känninen kotka & hiirulainen, Hiirimuori ja Buddhan pää – siitä hassuttelusta puheen ollen) aiheuttamia herpaantumisia.
Viimeisenä encorena runnottu Pupu Tupuna kohoaa tutusti, mutta joka kerralla ainutlaatuisesti omiin korkeuksiinsa. Live! on erinomainen välipala orkesterilta, jolle toivoo pitkää ja vaihtelevaa ikää.