Risto vastaan se vaikea kolmas albumi
Kolmas albumi on aina paha paikka jokaiselle ”outsider artistille”. Siinä vaiheessa on päätettävä ryhtyäkö kolkuttelemaan oviin vai laittaako teltta pystyyn pihalle.
Risto jos kukaan on moisen ongelman edessä. Ulkopuolisuuden puolesta puhuvat avoimet haastattelut omista mielenterveysongelmista, ilmaisun kotikutoisuus sekä monitulkintaisesti huumeisiin, lääkkeisiin ja perversioihin suhtautuvat tekstit. Hyväksynnän puolesta taas kasvava suosio ja valtamedian kasvava kiinnostus.
Tällä ohuella nuoralla Sähköhäiriöön astelee varsin taitavasti. Tunnelmallinen romanttinen nimikappale ja viehättävästi villin lännen balladin asuun puettu Hiljaa, hiljaa ovat radiokelpoisinta Ristoa tähän mennessä, mutta silti selvästi kompromissittomia jatkeita artistin tähänastiselle ilmaisulle. Paras kappale lienee kuitenkin täyteläinen retro-pastissi Ihmisen kaltainen, joka kasvaa arkkityypillisestä The Beatlesia ylistävästä fanilaulusta lausunnoksi sovinnaisuudesta ja konformismista.
Näiden vastapainona albumilla on tyypillisempää Risto-häröilyä, jonka osumatarkkuus on vaihtelevampaa. Ihmeauto KITT on mainiota lo-fi-surrealismia, mutta neljän minuutin proge-eepos Ilta-aurinko hymyilee on liki kuuntelukelvoton vitsi. Levyn hienoimmasta avaussäkeestä huolimatta: ”Se on aina rauhoittava näky, kun ilta-aurinko tekee vastapäisestä talosta Homer Simpsonin kasvot.”
Eikä esimerkiksi Viikkoja (jossa Risto luettelee takaa-ajo-soundtrackin päälle numerot 1–52) ole välttämättä niitä kappaleita, joita kuulijat hyvällä muutaman kuuntelun jälkeen muistelevat.
Kaiken kaikkiaan Sähköhäiriöön kuitenkin ylittää taitavasti näkymättömän rajapyykin. Vielä kahdella ensimmäisellä levyllä mieli haki vertailukohtia Peitsamosta, Röyhkästä, Leevi and the Leavingsista ja Momusista, mutta Sähköhäiriöön kutsuu osakseen vertailuja vain Riston kahteen edelliseen albumiin. Omaperäisyys on jo jalostunut tavaramerkiksi, seuraavien albumien ongelma on estää sitä jähmettymästä maneeriksi.