Nallekarhu nukahtelee samettisessa yökerhossa.
Kanadalaisdepressionisti Ron Sexsmithin uran voi rujosti jakaa kahteen osaan; niihin loistaviin levyihin, joita hän teki Mitchell Froomin ja Tchad Blaken kanssa 90-luvulla, ja sitten näihin, joita hän on vuodesta 2002 tehtaillut Martin Terefen kanssa.
Vaikka Terefe on kai jollain tavalla vastuussa Sexsmithin kaupallisesta läpimurrosta Retriever (2005), hän on myös pahimman luokan siirappitehtailija, joka tuhosi Martha Wainwrightin viime levyn keskinkertaisella ruotsalaisella hissimusiikillaan.
Voi miltei kuvitella, miten juro Sexsmith on pankkitilinsä motivoimana kiroillut huomattavan kokoisiin poskiinsa studion nurkassa Terefen rullatessa esiin toinen toistaan kuluneempia sovituksia. Levy kuulostaa siltä kuin se olisi tehty ruotsalaisessa 70-lukusimulaattorissa, jonne on ohjelmoitu Randy Newmania ja What’s Going On -albumin aikaista Marvin Gayea. Eli paljon jousia, liikaa torvia ja sidosaineena Fender Rhodesia, mutta hyvin vähän henkeä: sielu on tosiaan levyn nimen mukaisesti lähtenyt rakennuksesta.
Kun biiseistä jää mieleen vain Feistin kanssa tehty Brandy Alexander – ja sekin vain ärsyttävyytensä takia –, on aika toivoa, että Ron hankkii kiinnostavampaa seuraa.