Hauraita lauluja kuolemasta.
Sami Kukka kuvaa levynsä tekemistä lakonisesti tämän uudelleenjulkaistun vuoden 1988 debyytin hihanuoteissa: ”Varasin Finnvoxista studioaikaa. Timo ja Pia tulivat mukaan. Soitin laulut. Kaksi niistä otettiin kaksi kertaa.Tarkkaamossa en tajunnut soundista enkä mistään muustakaan mitään.” Kaikesta tästä arkisuudesta huolimatta levy kuulostaa siltä kuin se olisi purkitettu jossain luolassa pelkällä pyhällä hengellä.
Akustisen kitaran saattelemat laulut ovat moniulotteisia ja musiikillisestikin varsin taitavia, ja niistä tulee vahvasti mieleen Nick Drake. Silti ne ovat myös pienillä keinoilla pelaavia. Jotkin niistä ovat melkein puhelaulua, joissakin on kirjallisia ja runollisia ulottuvuuksia, mutta koko ajan niissä on oma tyylinsä, jossa mundaani sekoittuu syvälliseen ja murheelliseen.
Kuolema on koko ajan läsnä (”Mihin katosivat kuoleman äänet?”), mutta tilaa jää myös erotiikalle, kuten Syleilystä tokenevat vain armaat -kappaleessa, ja perinteiselle lauluntekijän laululle. Näetkö auringonlaskun huipentaa Kukan levyn kuoleman toiselle puolelle, Jumalaan.