Risuparta laulaa sekoja mutta tekee sen kuin enkeli
Juuri kun Australian Melbournesta tuli uuden musiikin kuumin pätsi, Scott Matthew muutti edelliseen ”tuoreen” soundin pääkaupunkiin: New York Cityyn.
Lämminääninen Matthew on säveltänyt ahkerammin soundtrackeille kuin soololevyilleen, mutta tämä on jo artistin toinen oma albumi.
Levyn ruma kansi ja ensimmäisen kappaleen puolen minuutin hiljaisuus eivät houkuta lähempään tutustumiseen, mutta Matthewille kannattaa antaa tilaisuus. Kerrankin laulaja-lauluntekijä-musiikkia, joka ei perustu kitaran hipelöimiselle. Myös pianoa hiplataan, samoin kuin selloa, harppua, erilaisia torvia ja perkussioita, bassoa, mandoliinia, viulua. Kaikkia sopivan pienieleisesti. Kappaleet ovat kauniita kuin Nick Caven balladit, ja Matthew on kuin Patrick Wolfin hillitty isoveli.
Parranpeittämän Matthewin erikoista lauluääntä on verrattu David Bowien ja Antony Hegartyn lisäksi Alison Moyetiin ja kd langiin. Se kuulostaakin yhtä feminiiniseltä kuin Them Bird Thingsin Salla Dayn matala laulu maskuliiniselta.