Alan mies omillaan.
Tunnettujen rock-ihmisten soololevyt joutuvat väistämättä tarkan syynäämisen kohteiksi. Onko tekijä onnistunut löytämään itsestään puolia, joita hän ei ole saanut leipäbändissään toteuttaa? Pääseekö kuulija vilkaisemaan aiempaa syvemmälle sooloilijan sisäavaruuteen? Pystyykö yksi mies pitämään musiikillisen palettinsa kyllin kiinnostavana kokonaisen albumillisen ajan?
Soolojen pitäisi vastata ainakin yhteen kysymykseen: ”Miksi tämä on tehty?” Serj Tankian tunnetaan parhaiten System of
a Downin komeaäänisenä laulajana. Parilla tuoreimmalla albumilla yhtyeen yksinvaltiaaksi on noussut kitaristi Daron Malakian. Muilla ei ole ollut juurikaan sanansijaa laulunkirjoittajina. Malakian on ominut soittopuolen lisäksi laulusuorituksia itselleen.
Kyllä kai siitä vähemmästäkin tekijämies turhautuu. Kun omaa ääntään ei saa kuuluviin omassa yhtyeessään, pitää pyöräyttää soololevy.
Serj Tankian ei tee varsinaisesti uutta aluevaltausta soolodebyytillään. Siinä missä Tankianin avantgardeen kallellaan olevan multi-instrumentalistin Arto Tunc Boyaciyanin kanssa tehty Serart-levy oli selkeä irtiotto emoaluksesta, varsinaisella soolodebyytillään hän jyystää vahvasti ”alan systeemin” hengessä. ADHD-metallin tapaisesti tässä ryntäillään vailla selkeää määränpäätä tunnelmasta toiseen.
Levyn alkuun sysätyillä Empty Wallsilla ja The Unthinking Majorityllä eri osasten välinen tempoilu on saatu sujuvaksi, mutta kolmantena kuultavassa Moneyssa väkivaltainen survominen ei saa keskenään epäsopivia elementtejä toimimaan yhdessä sitten lainkaan.
Onneksi varsinaisia seikkailuja ohisektorilla ei sen enempää kuulla. Tosin konerytmein siloiteltu, levyn yleisilmeestä selkeästi erottuva Praise the Lord and Pass the Ammunition on vähän siinä ja siinä.
Viimeksi mainitussa kappaleessa on toisaalta hieman yritystä päästä eroon tutusta ja turvattomasta System of a Down -tyylisestä mekastamisesta. Toinen selkeä poikkeama totutusta on levyn loppuun säästetty nimikappale, joka jättää hieman epäröivän maun. Koko muu levy on vedelty läpi irvileukana, ja sitten kun lopussa rauhoitutaan, ei lopputulos ole järin vakuuttava. Nimibiisiin on kaiketi haettu herkkyyttä, mutta ääni väristen haettu tunteenpalo kääntyy turhan pahasti patetian puolelle.
Tankianin soolodebyytti jää jotenkin välitilaan roikkumaan. Levy tarjoaa mainioita biisejä ja intoutunutta soittoantaumusta, muttei mitään sellaisia uusia oivalluksia, joita System of a Down ei olisi toteuttanut jo aiemmin – ja paremmin. Levyn kuultuaan mieleen kimpoaa lisää kysymyksiä. Onko System of a Downilla tulevaisuutta, ja löysääkö diktaattori-Malakian suitsia sen verran, että Tankiankin pääsisi jälleen jatkossa enemmän ääneen? Toivotaan, toivotaan, sillä nämä herrat ovat tehneet parhaat aikaansaannoksensa yhdessä.