Pätevää retrosoulia häikäisevästi soitettuna.
Sharon Jones syntyi väärällä vuosikymmenellä, se on selvä. Muuten hän olisi epäilemättä tehnyt läpimurtonsa paljon nuorempana kuin reilusti yli nelikymppisenä. On kuitenkin liioiteltua väittää, että Jones olisi ”toinen Aretha” tai ”kadotettu Ella”.
51-vuotias augustalainen on toki taitava ja sielukas soul-laulajatar, mutta kyllä hän vaikkapa Lisa Kekaulalle (The BellRays), Amy Winehouselle tai meidän Nicole Willisillemme karismassa ja äänen persoonallisuudessa häviää.
Jos Jonesia pitää johonkin äänensä puolesta verrata, niin Tina Turneriin. Huomattavasti maltillisempi tulkitsija hän kuitenkin on.
Parasta 100 Days and Nights -albumissa on Sharon Jonesin Stax-henkinen taustabändi The Dap-Kings. Kvartetti, joka on lainannut osaamistaan muun muassa Amy Winehouselle, Lily Allenille ja Kanye Westille, on soinniltaan paitsi todella autenttinen, myös ennen kaikkea häikäisevän svengaava ja tyylitajuinen.
Biisit, joita on napakasti kymmenen, ovat pätevää perustasoa. Omimmillaan Sharon Jones tuntuu olevan sensuellisti keinahtelevien kappaleiden, kuten Humble Men ja Let Them Knockin parissa. The Dap-Kings nyt vetäisi mitä vain.