D.C Berman on noussut kuolleista! Ottakaa koppi!
Pian parikymmentä vuotta lahjattomampien ihmisten varjoissa viettänyt David Berman on outolintu. Vertailukohdiksi nousee mieluummin sellaisia nimiä kuin Richard Brautigan ja Kinky Friedman, eikä niitä pakollisia stephenmalkmuseja ja willoldhameja, joiden kanssa mies on työskennellyt.
Bermanin viehätys piilee pitkälti sanoituksissa. Hän on täysiverinen surrealistinen satiirikko, jonka sanoituksia voi kuunnella vuosia, ja silti löytää niistä jotain uutta. Musiikillisesti uusi levy yhdistelee normaalin ironiakantrin ohella rautalankaa, dylanmaisesti nykivää rytmibluesia ja muita maailman kuluneimpia genrejä. Riffit tuntuvat Bermanilla kuitenkin olevan vähissä, sillä Suffering Jukebox ja Candy Jail alkavat täsmälleen samalla liidipätkällä.
Neroutta löytyy pienistä detaljeista. Esimerkiksi Candy Jailin ensimmäisen säkeistön jälkeen tuleva pellin isku on korvattu täydellisesti ajoitetulla roskikseen kolahtavan pullon äänellä. Hysteerisen hauskan Party Bargen taustalla olevat lokit ja sumutorvet korostavat täydellisesti kappaleen holtittomasti ajelehtivaa fiilistä.
Yleisesti ottaen levyllä ollaan lähellä Bermanin suuruuden päivien tasoa. Hermoromahduksen ja uskoon tulemisen jälkeisen Tanglewood Numbersin (2005) horroksesta ollaan Luojan kiitos päästy eteenpäin. Tai taaksepäin. Tai humalaan. Ihan sama. ”Tarjoilija – vielä yksi!”