Kun rytmit eivät riitä
Tuusulalaisella Snipe Drivella on ongelma. Emovivahteisen rockin kenttä on pahasti ylikansoitettu, ja muista yrittäjistä erottuminen (varsinkin positiivisessa mielessä) alkaa olla jo saavutus sinänsä. Niissäkään tapauksissa harvemmin puhutaan mestariteoksista.
Kun Snipe Drive yrittää erottua rytmillisin koukuin, ne tuntuvat liian usein itsetarkoituksellisilta ja väkinäisiltä. Kun kaahaus on suoraviivaisempaa, kaikki on kuultu jo liian moneen kertaan. Siitäkin huolimatta, että mikrofonin varressa heiluva Antti Huurinainen erottuu edukseen kollegoihinsa nähden.
Hetkittäin rytmiseen kierouteen yhdistetään itämaisiakin sävyjä, jotka selittävät vaikutteena mainitun System of a Downin. Nämä pistävät korvaan positiivisessa mielessä, paitsi Harmageddonissa, joka kuulostaa siltä kuin etnisissä ravintoloissa soiva musiikki olisi puristettu pillifarkkumuotin lävitse. Kaiken huippuna välissä kuuluu käsittämätöntä, rukouskutsua muistuttavaa ulinaa.
Vaikka edellytyksiä olisi, yhdessäkään kappaleessa ei loksahda kaikki kohdalleen, eikä pelkkien kertosäkeiden varaan saa kasattua täyspitkää albumia.