Skottinelikko korjaa kurssia syvän etelän gotiikasta romantisoituun Englantiin.
Kolmannella levyllä Skotlannin Bad Seeds tulee kotiin. Päävastuu tästä kuuluu levyn tuottaneelle Stephen Streetille, joka omien sanojensa mukaan vain kaivoi bändin soundista esiin jotain, mitä bändi ei itse ollut tajunnut olevansa.
Teemoiltaan tuo uusi elementti on 50-lukulaista englantilaista nuhjuisuutta, ja musiikillisesti arvatenkin The Smithsiä, mutta myös Blondieta ja jopa Fleetwood Macia.
Street on jalostanut Sons & Daughtersin kulmikkaasta punkbluesista tanssittavan version hieman samalla tavalla kuin Jason Lader puki Rilo Kileyn diskokimalteeseen Under the Blacklightilla – joskaan lopputulos ei ole yhtä kaameaa.
Vastuussa tästä on pitkälti laulaja Adele Bethel, jonka sanoitukset pysyvät yhtä terävinä kuin aiemminkin. Lisäksi vihaisen kulmikas skottiaksentti tuo juuri sopivaa terää näihin kappaleisiin.
Street on rikastuttanut etenkin kitaristi Scott Patersonin palettia esimerkiksi tuomalla sessioihin saman Gibsonin 12-kielisen sähkökitaran, jota Johnny Marr soitti Smithsin viimeisellä levyllä. Siltä levy kuulostaakin: Iodine ja The Bell voisivat musiikin puolesta olla kadonneita Smiths-raitoja.