Brittipopin veteraanit väsyneinä ja väkinäisinä.
Siitä on jo kohta viisitoista vuotta, kun Supergrassin Gaz, Danny ja Mick lauloivat olevansa nuoria, vihreitä, hyvähampaisia ja puhtaita. Siihen nähden on hämmästyttävää, että Diamond Hoo Ha on vasta kuudes Supergrassin studioalbumi. Buzzcocksin rasavillinä perillisenä esittäytynyt Supergrass anasti Oxfordin isoimman bändin valtikan Rideltä ja menetti sen heti perään Radioheadille. Kymmenvuotiskokoelma Supergrass Is 10 (2004) oli hieno välitilinpäätös, mutta sen jälkeen bändillä ei ole ollut esittää oikein mitään.
Jos Road to Rouen (2005) oli väsynyt, Diamond Hoo Ha on – nimeään myöten – väkinäinen. Levyn avaava nimikappale yrittää rockata raskaasti Wolfmotherin ja Death from Above 1979:n tyyliin, mutta kuulostaa kovin setämäiseltä.
Lahjakkuuttaan bändi ei ole kuitenkaan kadottanut. Levyn paras kappale Rebel in You tuo tamppaavine pianoineen, napakoine bassoineen ja taustakööreineen mieleen Spoonin ja Atomic Swingin kaltaisen klassisen popin taitajat. Edukseen erottuvat myös Bob Dylanilta ja Liekiltä (!) haiskahtava Ghost of a Friend, melankolinen When I Needed You sekä In It for the Money -ajan Supergrassin mieleen tuova 345.
Rough Knucklesin ja Whiskey & Green Tean kaltaisten mitättömyyksien päätyminen albumille viittaa kuitenkin siihen, että Supergrassin ideat ja voimat alkavat olla lopussa.
Tuiki tavallinen rocklevy on kaikkea muuta kuin mitä bändiltä olisi uran tässä vaiheessa suonut kuulevansa.