Postpunkia ja sen semmoista postmodernia rockausta.
Laulavan kielisoittaja-veljesparin Garnet ja Snow Keimin johdatteleman seattlelaistrion ensimmäinen varsinainen albumi on positiivinen mutta osin hämmentävä kokemus.
Aloituskappale Two Timesin perusteella bändin soinnissa on punkin raivoa, mutta myöhemmin se jalostuu jälkipunkiksi. Samoin 60-lukulainen rock muuntuu The Blakesin käsissä vahvasti The Strokesin mieleen tuovaksi, joskin aivan kelvoksi neogarageksi.
Kuten arvata saattaa, tyylien vaihtelu on melkoista ja ylä- ja alamäet seuraavat toisiaan; onneksi ne eivät ole järin jyrkkiä, järjettömän ärsyttävää Magoo-biisiä lukuunottamatta. Toisaalta fiiliskäyrä ei nouse aivan huippulukemiin, ihan mukavalle tasolle kuitenkin.
Osa tavarasta on kyllä niin tavanomaista, että vähemmän jämäkällä bändisoitolla se kuulostaisi jo väsyneeltä. Bob Husakin jämerä rumpalointi onkin trion jykevä selkäranka.
Postmoderniin kitararockiin ja sen kaikkiin olomuotoihin uppoutuneille Blakes saattaa olla oikeinkin miellyttävä yllätys. Kokonaisuutena levyn ansiot ja puutteet saavat lopputulemaksi lupaavan leiman.