Basso kertoo: ääni on energiaa. Mutta ei se ihan riitä.
Meluisan sähkömusiikin veteraani Kevin Martinin uusi projekti The Bug liikkuu jossain dubstep–grime-linjoilla, eli kyse on brittiläisestä drum’n’bassin jälkeisestä ”mustasta” rytmimusiikista. Dubstep ja grime ovat varmasti aivan vitun eri asioita, mutta Martin käsittääkseni ammentaa genreoppikirjoista melko vapaalla kädellä.
Tärkeintä tässä on joka tapauksessa basso – sellainen basso, että kun äänentoistolaitteistoni koostuu pienestä kitaravahvistimesta ja kannettavasta cd-soittimesta, levystä ei saanut niillä mitään otetta. Paremmat kamat lainattuani aloin vihdoin kuulla niin matalaa jytinää, etten enää tiennyt kuulinko vai tunsinko soundin.
Basso opettaa tässä kuulijalle kädestä pitäen, että ääni on pohjimmiltaan voimaa, siis energiaa, sitä mikä saa aineen liikkeeseen, ei vain päässä eriteltäviä suhteita, vaan maailman selkärankaa heiluttavaa ja kaikkialla sijaitsevaa säpinää.
Valitettavasti tämä sanoma välittyy London Zoolla laimeampana kuin Aphex Twinin Rephlex-yhtiön muutama vuosi sitten julkaisemalla albumilla Pressure. Uudella levyllä Martin tuntuu muutenkin kuin bassojen tasolla pyrkivän kartoittamaan post-apokalyptista jättömaata aika lailla Massive Attackin Mezzaninen tapaan, mutta kotikuunteluun sopivampaa soundia hakiessaan Martin tuntuu kadottaneen musiikistaan sen parhaimman ominaisuuden – puhtaan vimmaisen energian.
Hyvä ja omaperäinen mc-kaarti kyllä pudottelee kelpo rivejä paskakapitalistisesta paskamaailmasta sikiävästä vitutuksesta ja alapäätä kouritaan ehkä vielä aiempaakin syvemmältä, mutta soinnin korkeammilta tasoilta puuttuu se säröinen rupi ja kirskuna, joka aiemmin teki projektista merkittävää väkivaltaista musiikkia.