The Enemy on osunut maanmiehissään oikeaan suoneen, sillä ilmestymisviikollaan yhtyeen debyyttilevy koreili Britannian listaykkösenä. Suomesta katsottuna trion tarinat pienten kylien ahdistuksesta ja viikonlopun hedonismiin purkautuvista työviikoista eivät taas tunnu kovin mielenkiintoisilta – varsinkaan, kun samanlaisia patoumia ovat purkaneet viime vuosina niin kovin monet muutkin The Streetsistä Arctic Monkeysin kautta The Rakesiin.
NME intoutui ylistämään Enemyn kappaleiden takana sykkivää ”Oasiksen muotoista sydäntä”, mutta yhtä osuva vertaus voisi olla Oasiksen kokoiset aivot. Ei sillä, etteikö Enemy onnistuisi toisinaan koskettamaankin yksinkertaisilla lauluillaan. Albumin nimiraita on liki Dovesin veroista pohjoisenglantilaista melankoliaa, ja yhtye rakentaa toisinaan rujojen punkriffien päälle hienoa harmonista maalailua.
We’ll Live and Die in These Towns kuulostaa kuitenkin musiikillisesti liian usein yhtä näköalattomalta kuin sen laulujen henkilöt ovat. Kun lähtökohdaksi otetaan katuojassa makaaminen, katseen olisi parempi yltää tähtitaivaalle eikä jäädä harhailemaan oksennustahraisten tennarien kärkiin.