Kesän masentavimmat yhteislaulutuokiot yksissä kansissa.
The Fratellisin debyyttilevyn single Chelsea Dagger oli kuin luotu jalkapallokatsomoiden yhteislauluksi ja elokuvatrailereiden taustamusiikiksi, ja se olikin kappaleen kohtalo. Yhdenkään kannattajaseuran tai elokuvatuottajan on taas vaikea kuvitella tarttuvan mihinkään, mitä yhtye on toiselle albumilleen laittanut. Itse asiassa on vaikea kuvitella juuri kenenkään haluavan kuunnella levyä edes toista kertaa.
Here We Stand ei ole läpimätä albumi. Fratellis on taidokkaasti soittava porukka, Jon Fratellilla on juuri sellainen keskinkertainen brittipop-ääni, johon kaikki ladit ihastuvat, ja yhtye osaa jäljitellä maanmiestensä temppuja peräti viiden vuosikymmenen ajalta. Silti – tai juuri siksi – albumi on kuin sairauskertomus brittiläisen kitaramusiikin pahimmista oireista.
Chelsea Daggerin kaltaisen ilmeisen hitin puuttumista alleviivaa se, että kaikki levyn kappaleet päätyvät jossain vaiheessa kuulostamaan siltä, kuin Fratellis houkuttelisi valtavaa yleisömassaa laulamaan kanssaan. Mutta miksi ihmeessä kukaan haluaisi laulaa Jon Fratellin väsyneitä popkulttuuriviittauksia, latteita näsäviisauksia, hänen tyhjällä uholla täytettyjä säkeitään ja kömpelöitä sanaleikkejä niiden välissä?