Puolipainava kokonaisuus.
Tuoreen brittiryhmän konsepti toimii: laitetaan Wolfmother- / Led Zeppelin -tyyppisen ison iskun kärkeen Curtis Mayfieldiltä kuulostava laulaja ja tuju annos soul-mausteita hardrockin sekaan porisemaan. Levyn alku jyräyttää pahemman kerran: That Kind of Manin, torvilla ja soul-kuorolla vahvistetun Coleenin ja You Don’t Know’n ansiosta värisuora pesee ja linkoaa.
Eväät eivät kuitenkaan riitä loppuun asti. Levyn keskivaiheilla ei tapahdu oikein mitään, ja lopunkin pelastaa oikeastaan vain Portishead-pastissi Brukpocket’s Lament. Dignityssä on yritystä, mutta en mahda sille mitään, että samplen varaan rakentaminen (tässä tapauksessa Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin’) vähän häiritsee. Sama koskee Set Me Freen Honky Tonk Women -intron sämpläystä biisin rytmiraidaksi.
Levy jättää siis sekavat fiilikset, mutta tarkastamisen arvoinen viipale se on silti.